lauantai 14. marraskuuta 2009

Treeniaktivoitumista

Lokakuusta alkaen treenaaminen on Siirin kanssa jäänyt minimiin monestakin eri syystä johtuen. Ensinnäkin tuntuu, että olen koko ajan menossa jonnekin tai tulossa jostakin jo ihan ilman mitään treenejäkin, eikä siinä kotona kääntyessä ensimmäinen ajatus useinkaan ole mennä jonnekin pimeälle kentälle treenaamaan. Lisäksi olin auttamatta myöhässä herätessäni lokakuun alussa ilmoittelemaan Siiriä loppusyksyn tokokisoihin, ja maatilaharjoittelun jälkeen huomasin, että ainoiden potentiaalisten kisojen (springerimestaruudet) ilmot olivat minulta lupaa kysymättä sujahtaneet auton lattialle postiluukun sijaan...

Pari päivää sitten kuitenkin päätin ottaa pitkästä aikaa tokoa Siirin kanssa ennen omaa treeniryhmääni, ja silloin palautui mieleen, miksi sitä tokoa kannattaa Siirin kanssa harrastaa. Meillä molemmilla oli vaan kerrassaan mahdottoman kivaa! Joten mitä sitten, vaikka kilpailuvietti onkin vähän kadoksissa eivätkä kaksi viimeistä ykköstä herätä mielenliikahduksia suuntaan taikka toiseen? Pääasia on, että fiilis treeneissä ja kisoissa on meillä molemmilla oikea! Tästä on hyvä lähteä nyt, kun suoritus- ja tuloskeskeisyyteni on kovasti murentunut viimeisen vuoden aikana vähän joka saralla.

Springerien agilitytreeneissä olemme käyneet kahdesti tällä viikolla, ja onneksi olemme, sillä tämän myötä viimeisten kisojen jälkeinen pieni agilitymasennus katosi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Tiistaina kyllä vaati melkoista persiille potkimista raahautua treeneihin, mutta ei siinä voinut olla itsekin innostumatta katsellessa Siirin riemua! Eilen pääsimme ensimmäistä kertaa springerien hallitreeneihin Kivistöön, ja oli kyllä tosi kivat ja hyödylliset treenit. Olemme nyt syksyllä tehneet paljon pidempiä ratoja sekä kisoissa että treeneissä, joten oli äärimmäisen hyödyllistä välillä palautella mieliin tarkemmin eri ohjaustekniikoita: puoli(?)valssia, takaakiertoja, twistiä, sylkkäriä... Ja mikä tärkeintä, Siirillä oli taas mahdottoman kivaa, ja loppua kohden se kuumui jopa vähän liikaa. Joten ei muuta kuin reippaasti eteenpäin vaan, nuo muutamat syksyn kummalliset kisasuoritukset jääkööt omaan arvoonsa!

Ainoa vaan, että perjantain agilityssä kohtasimme jälleen agilitystä riippumattomia ikävyyksiä... Treenien jälkeen huomasin nimittäin tiputtaneeni avainnippuni ryysiessäni hirveällä kiireellä suoraan jumpasta agilitytreeneihin (ai mullako muka aina kiire :-D). Kyllä siinä meinasi epätoivo aluksi iskeä kun olin kaiken lisäksi ekaa kertaa ko. hallilla ja jättänyt auton aika kauas treenipaikasta, ja sitten kovalla kiireellä puolijuoksulla ruvennut etsimään treenipaikkaa ympäristöstä. Yritä siinä sitten löytää avaimia pilkkopimeässä moiselta kulkureitiltä... Onneksi Satu & muutamat muut ihanat ihmiset jäivät auttamaan, ja aika nopeasti avaimet sitten sattumalta löytyivätkin! Kiitos! Loppu hyvin, kaikki hyvin. :)

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Maatilaharjoittelu & agilitykilpailut

Opintoihimme kakkosvuosikurssin aikana kuuluu maatilaharjoittelu, eli asumme lypsykarja- ja sikatiloilla yhteensä kuukauden osallistuen tilojen töihin. Niinpä vietimme Siirin kanssa kaksi syksyistä viikkoa Kiskossa, jossa tutustuin pihattonavetan arkeen aamu- ja iltalypsyineen. Lypsyjen välillä jäi hyvin aikaa tutustua alueen upeisiin maastoihin, ja voi pojat, mehän Siirin kanssa otimme ilon irti koko rahan edestä. Teimme miltei päivittäin 1,5-2,5 tunnin lenkkejä ihanien kirkasvetisten järvien rannoilla ja hiljaisilla metsäteillä tarpoen.

Siiri kilttinä ja nöyränä tyttönä tuli mukavasti talon kolmen koiran kanssa toimeen, mutta varsinkin ensimmäisellä viikolla jatkuva uusien ihmisten virta pelotti arkajalka-Siiriä. No, hyväähän jokainen uusi ihmiskontakti sille vain tekee, varsinkin kun Siiri loppujen lopuksi aina on joutunut myöntämään vieraiden hyvät aikeet alun epäilyistä huolimatta. Tiedä vaikka se kymmenvuotiaana olisi jo täysin sosiaalistunut. ;-)

Maatilaharjoittelu loppui eilen, ja minä onneton olin mennyt ilmoittamaan Siirin agilitykilpailuihin tälle päivälle. Huoh... Taas tuli pienimuotoiset katastrofikisat, ei ole tämä meidän virallinen agilityura alkanut hyvin. Tällä kertaa tosin Siirillä ei tuntunut olevan mitään ihmeempää hätää, mutta minulla oli senkin edestä. Paitsi että minulla oli valmiiksi kahden viikon aamulypsyjen univelat maksamatta, niin kaiken lisäksi en saanut silmällistäkään unta viime yönä, siis en kerrassaan yhtään. Tuommoista minulle nyt vaan satunnaisesti ehkä kerran kahdessa kuukaudessa käy ilman sen kummempaa syytä eikä siinä ole mitään vakavaa, mutta yhtä kaikki kisapäivä meni todella sumuisessa, puolitiedottomassa tilassa.

Ensimmäisestä radasta suoriuduimme maaliintulofiiliksen perusteella mielestäni aluksi "ihan jees" olosuhteisiin nähden: loppusuoralla vähän tuli sählinkiä kepeillä ja tokavika este, muuri, ohitettiin ensin, that's it. En havainnut mitään viime kisojen kaltaista jäätymistä. Eipä sitten mennytkään virallinen tulos ensimmäisillä kerroilla tajunnan tasolle saakka, vaan vasta useiden tuloslistan lukukertojen jälkeen "keksin", että meille oli kahden ratavirheen lisäksi merkattu ihan käsittämätön määrä yliaikaa, siis lähes jotain minuutti... Siinä vaiheessa teki mieli polkaista maahan iso musta reikä ja kadota sinne kun ei ollut virkeyttä käsitellä tuota ihan käsittämättömän huonoa tulosta huumorilla. Nolotti niin paljon ettei mitään määrää.

En keksi tuohon mitään muuta selitystä kuin sen, että olin vain kerrassaan niin valveen ja unen rajamailla, että hahmotin ajan kulun esim. muurilla aivan päin metsää. Ihan kuten torkkuessa hujahtaa yhtäkkiä vartti tai puoli tuntia, vaikka "justhan mä tähän istahdin". Tuskin nyt kellokaan valehtelee.

Ekan radan jälkeen minulla oli niin omituisen huono olo, että mietin jälkimmäisen startin skippaamista peläten pyörtyväni sinne radalle tai jotain vastaavaa. Sain kuitenkin koottua itseni ja palasin jostain hämärän rajamailta takaisin tähän todellisuuteen osallistuen Siirin kanssa hyppärille. Teimme puhtaan radan toiseksi viimeiselle esteelle eli muurille saakka, jonka ylittämistä Siiri empi pysähtyen ja itse hypyssä irtosi osasia - siitä kohdasta siis kaksi ratavirhettä. Päästyämme maaliin kipitin suorinta tietä tulostaululle, ja ilokseni huomasin, että ihanneaika alittui vielä tuon muurijupakankin jälkeen mukavasti. Uskotte varmaan, että oli "hieman" helpottunut olo, en ollutkaan lopullisesti sekoamassa. ;-)

Mut joo, hengissä siitäkin siis selvittiin. Seuraavalla kerralla jään kyllä suosiolla kotiin lepäilemään, jos nukkumatin kiukutteluyö sattuu olemaan kisoja edeltävä yö.