maanantai 6. joulukuuta 2010

Pieniä marsuja, suuria marsuja...

Kuten jo sanoinkin, viimeinen viikko on ollut melkoista hössötystä uusien ja vähän vanhempienkin marsujen parissa. Olen kuitenkin ylimääräiset marsuhuumaiset höyryt kilometrin mittaisine tarinoineen ja kuvapläjäyksineen aika tehokkaasti aina purkanut Marsufoorumin päiväkirjan puolelle, joten tyydyn nyt esittelemään kulunutta marsumaista viikkoa muutamien valittujen kuvien kera.




Koska aikaa on kerrankin ollut, olen viettänyt tuntikausia pikkuisille herkkuja tarjoillen joko sängyllä tai marsujen juoksutusaitauksessa istuskellen. Molemmat ovat olleet tosi rohkeita reippaita ja antaneet helposti silittää juoksutusalueellakin herkuttelun yhteydessä.




Kuvia on tietysti tullut otettua paaaaljon... Tänään oli viralliset marsujen jouluposeeraukset.



Alunperin oli tarkoitus, että isot ja pienet pojat eläisivät vain pareittain toisiaan näkemättä, sillä olin lukenut marsufoorumilta sellaista, että vanha urospari ei välttämättä enää tulisi toimeen uusien laumanjäsenten myötä. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että kinat Edwinin ja Antonin välillä ovat tilanteesta riippumatta hyvin epätodennäköisiä Edwinin hämmästyttävän pitkäpiimäisen, lunkin ja riitatilanteita kaihtavan luonteen takia. Hienosti kaikki onkin tähän asti mennyt, ja nylkytysten, hurinoiden ym. mahtailu- ja välienselvittelyeleiden liki täydellinen poissaolo poikajoukon kanssakäymisessä suorastaan hämmentää. Mitä nyt Edwin välillä ihastuneena pitää omaa uniikkia, erittäin matalaa ja pehmeää hurinaa yrittäessään hurmata suosikkipoikaansa Williamia. ;-)

Hyvät kemiat tulivat tarpeeseen, kun siirryimme seuraavan kuukauden ajaksi Somerolle teurastamoharjoitteluni takia. Päätin yhdistää pojat yhdeksi laumaksi viettämään luksuselämää n. 4x2 m kokoiseen "lomahotelliin".




William on hurmannut minut täysin erittäin sosiaalisella ja touhukkaalla olemuksellaan! Pikkumarsun energia on jotain ihan käsittämätöntä: "haluan olla kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa".



William bongasi paprikaa...



Ja taas William vauhdissa, tällä kertaa Antonin seurassa.



Tässä koko jengi onnellisena yhdessä. Täytyy nyt koputtaa puuta tuon sopuisan laumaelämän suhteen ja pitää silmät auki nuorison uhmaiän varalta.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Torstain agitreenit

Tämä lomaviikkoni on mennyt pitkälti uusien marsujen parissa touhottaessa ja pitkiä ja kiireettömiä talvilenkkejä Siirin kanssa tehden. Alkuviikolla kiukuttelin vielä hiihtäjistä niiden vallattua meidän vakiolenkkipolut, mutta Viikin lenkkimaastoistakin on löytynyt ihan uusia puolia kun ei päiväsaikaan ole tarvinnut miettiä vastaantulijoita. Olen uskaltautunut pitämään Siiriä aika paljon vapaana, ja voi että miten se onkaan nauttinut!

Toissa päivänä olimme Purinalla agitreeneissä, ja voi vitsit miten meni hyvin! Siitäkin huolimatta, että olen nyt lintsannut yhteensä kolmet agitreenit (kahdet K9- ja yhdet sprinkkutreenit) muiden menojen takia. Tuli tunne, että ihan mukavasti ovat ohjaustaitoni kehittyneet tässä syksyn mittaan. Vihdoin ja viimein minulla alkaa olla jonkinlainen selkeä kuva noista perusohjaustekniikoista, ja osaan niitä jopa käyttääkin.

Teimme kolmea eri versiota seuraavasta radasta, tässä eniten hinkatuin ja ehkä vaikein niistä:


Kakkoselta kolmoselle ohjaus ennakoivalla valssilla, kolmosen jälkeen jaakotus ja ohjaus putken toiseen päähän. Toimii - meikä on hyvin sisäistänyt jaakotuksen idean, ja Siiri reagoi erittäin terävästi tähän ohjaukseen. Sitten vitosesteen vasemmalle puolelle passiin, ja ohjaus takaakiertoon sylkkärinä. Menin aluksi turhan kauas siivekkeestä, mutta pienen hiomisen jälkeen saatiin tosi hyviä napakoita käännöksiä. Toinen jalka taakse, napakka "merkkaus" kädellä ja sitten rauhallinen kiertoliike sekä lyhyt välimatka siivekkeeseen - ne kun muistaa, niin ei voi mennä Siirin kanssa pieleen!

Kokeiltiin muitakin versioita ohjauksissa, mm. kakkoselta kolmoselle twistillä ja kiertohyppy poispäinkäännöksenä. Hyvin sujui, vaikka tuo poispäinkäännös oli minulle uusi juttu.

Toista versiota radasta en muistakaan, muuta kuin että siihen tuli ensimmäiseksi pakkovalssi vitosesteelle, ja sitten olisiko ollut kakkoseste twistaten... Mutta eipä kai siinä ihmeempiä ongelmia ollut. Kolmosversiossa menimme ensin ykköseltä vitoselle pakkovalssilla/sylkkärillä, sitten helppo irrottelu (2, 4, 7, 8) loppuun.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Grand Galan tulokset + uudet marsut saapuneet!

Melkein kymmenen vuoden marsunäyttelytauko on nyt sitten ohi Edwinin ja Antonin korkattua näyttelyuransa pet-luokassa Lemmikkimessujen yhteydessä järjestetyssä Grand Gala -näyttelyssä. Tässäpä poikien tulokset:

Edwin

Yleiskunto: 23/25 Sopusuhtainen, kehittyy vielä
Turkki: 13/15 puhdas, kiiltävä, vähän karvanlähtöä + hilseilyä
Korvat: 5/5 puhtaat
Silmät: 4,5/5 kauniit, hieman vetistää
Kynnet ja tassunpohjat: 9/10 Osa kynsistä leikattu lähelle suonta, muuten hyvin hoidetut
Rasvarauhanen: 9,5/10 Vähän kuivaa likaa
Hampaat: 5/5 Puhtaat, näytti hyvin
Käsiteltävyys: 19/20 Rauhallinen käsitellä
Yleisvaikutelma: 5/5 Hauska väripilkku
94 pistettä + KuMa

Anton
Yleiskunto: 23/25 Kiinteä, kaipaa lisää hartioita, kehittyy vielä
Turkki: 13/15 puhdas, jonkin verran karvanlähtöä ja hilsettä
Korvat: 5/5 puhtaat
Silmät: 5/5 kirkkaat
Kynnet ja tassunpohjat: 9/10 Tassunpohjissa hieman likaa, kynnet ja tassunpohjat hyvin hoidetut
Rasvarauhanen: 9/10 Hieman kuivunutta rasvaa
Hampaat: 5/5 Puhtaat, harjoittelee katsomista
Käsiteltävyys: 19/20 Rauhallinen ja kiltti
Yleisvaikutelma: 5/5 Komea poika
93 pistettä

Olen todella tyytyväinen tuloksiin, sillä tuomari oli tarkka, taso kova ja marsuja tosi paljon, n. 70. Näistä reilu kymmenen valittiin jatkoon.

Ensi näyttelyä ajatellen opin, että rasvarauhanen täytyy puhdistaa vieläkin huolellisemmin raaputtamalla myös kuiva, Fairy-pesun jäljiltä jäänyt lika pois. Lisäksi kynsien kanssa ei olisi tarvinnut niin paljon niuhottaa, vaan olisi hyvin voinut jättää enemmän väliä suoneen. Loppu jääkin sitten pitkälti ajan tehtäväksi, sillä massaa saa pojille kehityksen myötä vielä tulla lisää. Myöskään hilseilylle ja karvanlähdölle en voinut mitään, sillä ne pukkasivat päälle näyttelystressin seurauksena. No, ehkä seuraavalla kerralla tilanne ei enää ole pojille niin tyrmäävän outo.

Näyttelypäivä oli antoisa mutta pitkä, ja paikalta lähdin vasta joskus klo 19 aikoihin. Kaiken lisäksi en meinannut löytää autoani, jonka olin parkkeerannut jonnekin parkkitalon perimmäiseen nurkkaan... No, eipä tuo mitään, sillä näyttelyn myötä olen myös kahden uuden marsun onnellinen omistaja! Luokseni siis saapuivat Lea Rahdun marsulasta kaksi kauan haaveilemaani buff-poikaa, vajaa 2 kk vanha Phantom of the Opera "James" ja melkein 5-viikkoinen Caramel Chew Chew "William". (Pssst... James on sitten ihan vaan James kotoisella suomi-aksentilla, ei mitään Lontoon kieltä kiitos :-D)

James & William

Pikkuisten kotiutuminen on sujunut hyvin, paitsi että mun kaikki kolme muuta yleensä niin lunkia elukkaa pimahtivat eilen täysin uusista tulokkaista! Edwinillä ja Antonilla oli eilen tuntikausia kestänyt hirveä härdelli ja metakka päällä: ne hurisivat, keinuttelivat peppujaan ja astuivat toinen toisiaan taukoamatta, myös Edwin (en ole sen varmaan ikinä ennen kuullut hurisevan!). Ihme kyllä pojat eivät tapelleet. Vielä puolenyön aikaan käydessäni nukkumaan sama ralli jatkui, mutta onneksi olin niin väsynyt pitkästä näyttelypäivästä ettei moinenkaan meteli häirinnyt. Myös Siiri intoutui tulokkaista, ja kitisi ja kyttäili ylähäkkiä vaatien päästä tutustumaan uusiin hoitolapsiinsa.

Aamun mennessä oli onneksi laskeutunut rauha maahan, ja sain keskittyä fiilistelemään uusista pikkuisista. Oli jotenkin epätodellista mennä kurkkaamaan kerroshäkin yläkertaan, katsoa pieniä ja ajatella, että ne todella ovat minun. Kuten jo todettu, niin tosi hyvin on Jamesin ja Williamin kotiutuminen lähtenyt käyntiin: juotu ja syöty on hyvin, myös kaikki tarjoilemani tuoreet yhtään ronklaamatta, ja vanhempi James tuolla on jo vähän huristellut pienemmälle Williamille.

James


William

Lisää kuvia pikkupojista löytyy galleriasta!

(sorry, suurin osa tekstistä on kopsattu suoraan marsufoorumin päiväkirjasta, tuntuu vaan tyhmältä kirjoittaa samat jorinat kahteen kertaan)

perjantai 26. marraskuuta 2010

Marraskuulumisia + valmistautumista marsunäyttelyyn

On tosi kliseistä valittaa aina kiirettä, mutta ei mahda mitään - turhan täyteenahdettu on tämä marraskuu ollut. Viimeisen parin viikon aikana ohjelmassa on taas ollut ties mitä iltamenoa, ja kyllä on aika huono omatunto ja paha mieli Siirin takia ollut. Ei vaan ole tuohon päälle enää kerennyt sen kanssa harrastamaan taikka tekemään järin pitkiä lenkkejä. Ei, tämä ei nyt todellakaan voi jatkua näin; haluan viettää Siirin kanssa enemmän aikaa, ja se tykkää mitä enemmän toimintaa ja huomiota minulta saa. No, ensi viikon kalenteriaukeama näyttää onneksi totaalisen tyhjää sekä koulun että muiden menojen osalta, oihhh!

Kaiken muun ohella olen tällä viikolla intoillut marsujen parissa, sillä huomenna ovat Lemmikkimessut. Viime sunnuntaina esivalmistelin Antonin ja Edwinin pet-luokkaa varten leikkaamalla kynnet ja känsät, rasvaamalla tassut ja putsaamalla rasvarauhaset ja korvat. Pesu ja viimeistely jäivät "vähän" viime tinkaan ajankäytön organisointiongelmien takia; huomasin nimittäin tänään, että minun pitää vääntää viimeistään tähän päivään mennessä yksi tappotylsä kirjoitelma. No, onneksi motivaatio marsujen puunaukseen oli kova ja sain pojat mielestäni aika kivoiksi iltamyöhäselläkin. :-)

Olen pitänyt Antonia paljon ujompana poikana kuin Edwiniä, mutta jostain syystä herra hurina oli tänään huomattavasti rauhallisempi kiusatessani poikia ties millä ärsyttävillä toimenpiteillä. Pesukin sujui oikein mallikkaasti. Käytin shampoona Helomaxia, joka vaikuttaa ihan mainiolta tuotteelta: poikien turkeista tuli upean kiiltävät ja kauniisti palautuvat, ja stressihilsekin hävisi taivaan tuuliin!

Mielenkiintoista saada huomenna palautetta siitä, miten valmistautuminen on onnistunut. Ja ennen kaikkea on tietysti superjännää saada luokseni ihanat uudet marsut, jollaisista olen kesästä saakka haaveillut.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Ihan kuutamolla...

...oli ohjaaja tänään agilitykisoissa. :-D Tämä ei ollut "olosuhteiden" puolesta meidän päivä alkuunkaan; viikko on ollut iltamenojen puolesta aika härdelliä, ja edeltävänä yönä kotiuduin kello puoli viiden aikaan osakunnalta oltuani kellon ympäri järkkäilemässä vuosijuhlien jatkoja ja sillistä.

Ensimmäinen rata oli sarjassamme kaikki kootut ratavirheet. Renkaalla Siiri hyppäsi ensin taas renkaan ja kehikon välistä (olisi ehkä pitänyt korjata tuo virhe silloin viime kisoissa..) ja pian sen jälkeen tuli rima alas. Loppusuoran puomilla Siiri jäi odottelemaan käskyjä ja meni ensin sen ohi (-> kielto) ja sitten minä paikalle ehdittyäni fiksusti huidoin puomin nousevan osan yläpäätä tyyliin "hyppääs tänne". No sinnehän tuo hyppäsi ylösmenokontakteja ottamatta kuten ohjaaja ohjeisti. Olipahan kaiken maailman sähläämistä kerrakseen! Lopputuloksena 20 virhepistettä, mutta aika kuitenkin hieman alle ihanneajan noista kielloista huolimatta.

B-kisa olikin sitten minun henkilökohtainen mokabravuuri! Ensinnäkin kisojen välissä oli muutama tunti odottelua, joten lähdin Siirin kanssa kotiin syömään. Jotenkin minulla ei missään vaiheessa pälkähtänyt päähän, että paikalla olisi pitänyt tietenkin olla viimeistään puolta tuntia ennen arvioitua rataantutustumisaikaa niin kuin aina agilitykisoissa. Kiirettä takaisin ei siis pidellyt... Käsittämätön blackout, sillä aamulla ekaan kisaan mennessä tuo juttu kyllä oli koko ajan ihan selkeänä mielessä!

Kotonakin oli kaikkea sählinkiä. Mm. jätin kämpän oveni vahingossa auki käydessäni hissillä kellarissa, ja sinä aikana Siiri kerkesi livahtaa etsimään minua rappuun. Aloin kaivata Siiriä vasta kun tein lähtöä takaisin kisapaikalle, ja pieni paniikki iski kun koiraa ei näkynyt asunnossa missään. No, onneksi Siiri löytyi ekan kerroksen rappukäytävästä ulko-oven luota.

Loppujen lopuksi kävi sitten niin, että saavuin kisapaikalle 20 minuuttia ennen arvioitua rataantutustumisaikaa, ja tietenkin minun tuurilla se rataantutustuminen oli ehtinyt jo mennä. Grrrrreat! Onneksi emme olleet ihan ensimmäisiä, niin oli siinä sentään jonkin verran aikaa painaa rata mieleen muiden suorituksia katsomalla. Radan alkuosa meni virheettä ja vauhdikkaasti (joskin perin intuitiivisilla ja spontaaneilla ohjauskuvioilla...), mutta sitten tuli päivän blackout nro 2 ja unohdin sen perkuleen radan yks kaks juuri ennen loppusuoraa! Mutkaputkelta tuli ensin kielto kun ohjaus oli ihan mitä sattui. Sen jälkeen olisi pitänyt ohjata puomille, mutta meikä huuteli jotain hyppyä... Sitten muistin, ettei tämä nyt tainnutkaan mennä ihan näin ja jäin siihen hetkeksi pohdiskelemaan rataa kunnes muistin puomin. :-D Ihme kyllä ei feilattu tuossa kohtaa (pelkkä kielto) ja ihanneaikakin alittui pikku aikalisästä huolimatta. Loppusaldona 10.

Ennen kuin joku nyt nostaa mielessään sormensa pystyyn ja sanoo soo soo soo, niin voin kertoa, että lähestulkoon vesilinjalla olin koko eilisen illan ja yön - meikä kyllä osaa olla ihan pihalla ilman alkomahooliakin varsinkin väsyneenä. :-D Olenkin kerran aikaisemmin vannonut, etten ikinä enää mene agikisoihin ilman kunnon yöunia. Nyt olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että lähdettiin kisoihin, sillä minulla oli kaikesta huolimatta tosi kivaa varsinkin tuolla jälkimmäisellä radalla. Tuollaista iloista ja hyväntuulista itsensä mokaamista on aina hyvä harjoitella, se on hyödyllinen taito! Ja ennen kaikkea Siiri oli tosi hyvä - keskittynyt ja vauhdikas. Jälkimmäisen radan päätteeksi leikittiinkin sitten oikein antaumuksella.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Sipoonkorpi





Näissä upeissa maisemissa käymme nykyään Siirin kanssa tallustelemassa oikeastaan joka viikko, joko koirakavereiden kanssa tai ihan keskenämme. Sipoonkorpi on todellinen henkireikä meille molemmille, sillä siellä Siiri saa purkaa käsittämätöntä energialataustaan sille kaikkein luontaisimmalla ja mieluisimmalla tavalla eli hajujen perässä täysillä juoksemalla. Nuo lenkit ovat kerrassaan jotain aivan muuta kuin kehä kolmosen sisäpuolella tapahtuvat arkiset hihnalenkkimme. Kesällä löytämämme koirajuoksu on kyllä tyydyttänyt erinomaisesti Siirin fyysisiä tarpeita ja entinen rimppakinttuni onkin nykyään bodatumpi kuin koskaan, mutta senkin Siirille tarjoama henkinen anti kalpenee oikeiden metsälenkkien rinnalle.

Kiitos tästä mahdollisuudesta kuuluu osittain vanhemmilleni, joiden ansiosta minulla on nykyään lähes jatkuvasti perheen kauppakassiauto käytössä. Opiskelija + auto -yhdistelmä kuulostaa ehkä äkkiseltään turhanpäiväiseltä kermaperseilyltä, mutta ette ikinä uskokaan, miten suuri vaikutus sillä on tuollaisen energisen, harrastavan ja riistaviettisen maalaiskoiran henkiseen hyvinvointiin. :-)

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

HSKH:n agilitykisat

Olimme tänään HSKH:n järjestämissä agilitykisoissa Purinalla. Jäi aavistuksen huono kokonaisfiilis kisoista, sillä Siiri selvästi paineistui jonkin verran jännittämisestäni eikä oikein päässyt työskentelyintensiteetissään viime aikojen treenien tasolle. Ei tuota varmaan ulkopuoliset huomanneet, sillä sinänsä Siiri meni ihan reippaasti, ihanneajat eivät tehneet tiukkaa jne. Työskentely oli kuitenkin sellaista siistiä, rauhallista ja tarkkaa sievistelyä, joka ei vaatinut mitään natsimeininkiä ohjauksessa. Enpä olisi eilen Ojangossa uskonut, että tulisin ohjaajalle armotonta huutavaa ja sinkoilevaa raivopäätä kilpailuissa kaipaamaan, mutta se on kuitenkin minun aito ja oikea raivopää-Siirini eikä joku kisakoomakorvike! Niin teennäiseltä kuin se kuulostaakin, niin Siirin riemu merkitsee minulle enemmän kuin tarkat ja puhtaat radat.

Ei sillä, että ne radat puhtaitakaan tällä kertaa olisivat olleet... A-kisassa Siiri aloitti kepit ensin väärästä välistä, siitä 5. Aikavirhe oli -4,47. B-kisassa kämmi kävi harmittavasti toiseksi viimeisellä esteellä, renkaalla, jolla Siiri hyppäsi kehikon ja renkaan välistä. Olin laiska enkä jäänyt vitosen takia korjailemaan, joten hylly siitä sitten tuli. Tosi monella muullakin tuli tuo ihan sama virhe renkaalla, sillä rengasta edeltäneen putken pää ei ollut suorassa linjassa renkaaseen nähden ja se toi oman haasteensa renkaan suoritukseen. Olisi pitänyt olla vastaanottamassa koiraa putken suulla ja korjata juoksulinja renkaan suuntaiseksi.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Agilityä neiti kahjon kanssa

Nyt on kova motivaatiopiikki agilityssa meneillään, yksi treenikerta viikossa ei tunnu riittävän mihinkään! Torstaina K9:n treeneissä meillä oli vähän erilainen meininki kuin aikaisemmin: teimme montaa pientä radanpätkää, ja lisäksi oli mahdollisuus treenata odotusajoilla mm. kontakteja ja keppejä. Kivaa vaihtelua varsinkin koiraa ajatellen, kun pääsi oikeastaan koko ajan tekemään jotain.

Ekalla radanpätkällä hioimme ohjausta kohdassa, jossa oli hyppy takaakiertona, hyppy, täyskäännös, hyppy ja ohjaus oikeaan putken päähän. Siirillä oli yhä vähän hakusessa tuo itsenäinen takaakierto, jonka takia minun oli vaikea ehtiä pois koiran alta. Siksi rima putoili. Kiertohypyn jälkeen tein ensin valssia, jonka jälkeen jaakotus, ja sitten kokeilin takaaleikkauksella. Haastavin kohta oli kuitenkin ohjaaminen oikeaan putken päähän, sillä väärä pää oli niin mehevästi tyrkyllä. Siiri piti todella terävästi ja napakasti ottaa haltuun vastakkaisella kädellä, sillä se on erittäin altis tuollaisille houkutuksille. Vaikka se on sinänsä ihana agilitykoira - ketterä, erittäin helposti motivoitava, estehakuinen jne. - niin ohjaajalle Siiri on armoton. Hetkeäkään ei voi olettaa, että "kyllä se varmaan tuonne menee", vaan joka ikisessä kohdassa pitää aina tulisesti päättää, että nyt mä totisesti ohjaan tuon hullun otuksen tänne. Kova kovaa vasten, niin hyvin sujuu!

Lisäksi harjoittelimme taas minulle uutta ohjaustekniikkaa, niistoa, ja lopuksi vielä eteenmenoa loppusuoralla. Siiri hokasi niiston jujun aika hyvin ja teki teräviä käännöksiä aidan siivekettä nuollen.

Tänään kävimme Tiinan ja Rexin kanssa Ojangossa harjoittelemassa K9:n treeneissä esille tulleita ohjaustekniikoita, takaakiertoja ja noita meidän ongelmaesteitä eli keinua ja keppejä (+ lähtöluvan odottamista kyllästymiseen asti, on mulla tuossakin tokokoira...). Välillä meinasi palaa hermot Siirin malttamattomuuteen sekä raivoamiseen ja räyhäämiseen radalla, mutta onneksi helpotti, kun siirryin tylysti kokonaan namipalkkaan. Sen jälkeen alkoivat mm. nuo takaakierrot sujua tosi hyvin niin twistillä kuin sylkkärilläkin. Keinulla tehtiin tosi paljon toistoja niin, että annoin Siirin mennä omaa tahtia keskikohdan läpi ja palkkasin alastulokontaktilla. Hyvin sujui - uskon, että olemme nyt oikealla tiellä keinun kanssa! Koiran pitää vaan oppia, että palkka tulee kun lampsii nopeasti keinun läpi jarruttaen alastulokontaktilla sen verran, että keinun reuna osuu maahan.

Huomenna olisikin sitten kisat. Olemme ekana starttivuorossa molemmilla radoilla, apua... Kuitenkin rupean siinä panikoimaan kaikkea ja Siiri ottaa tilanteesta ilon irti singoten sinne esteelle minne nenä näyttää, argh!

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Vuoden kasvattaja

Sain eilen kuulla, että Siirin kasvattajan eli äitini Tarjan Adamant's-kennel on nyt sitten kaikkien rotujen Vuoden kasvattaja 2010 -kilpailun voittaja! Wohoo! Tosi hienoa ja olen ylpeä äidin puolesta, vaikken itse olekaan enää vuosiin varsinaisesti kuulunut "A-tiimiin" menetettyäni täydellisesti kiinnostukseni näyttelyihin ja lopetettuani kokonaan niissä käymisen joitakin vuosia sitten. En kuitenkaan missään nimessä dissaa näyttelyissä maineitta ja kunniaa niittäneitä ihmisiä, sillä erilaisia preferenssejä ja mieltymyksiä mahtuu tähän maailman loputtomasti - jopa saman perheen sisällä - ja on aina ihan hemmetin hienoa, jos joku jaksaa vuosikymmeniä sitkeästi ja päämäärätietoisesti tehdä töitä sen oman juttunsa eteen. Oli se sitten toko, näyttelyissä menestyvien koirien jalostus tai vaikka jousiammunta. Jos on tarpeeksi taitava ja peräänantamaton hommassaan niin voi saavuttaa jotain yhtä hienoa kuin äiti.

Tänään käytiin Susannan ja Hertan kanssa Sipoonkorvessa - oli kiva lenkki ja vauhtia koirilla piisasi. Olen myös viime päivinä lähetellyt erinäisiä ilmoittautumisia, ja marraskuussa tiedossa on parit agilitykisat sekä marsunäyttely Lemmikkimessuilla. Paitsi että pyörähdämme Lemmareilla pet-luokassa poikien kanssa niin sieltä saapuvat myös luokseni ihanaiset uudet marsuni.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Lisää agilitya

Toisin kuin postausinnokkuudesta voisi päätellä, niin tämä viikko on ollut aika kiireinen. Iltapäivisin on ollut labroja ja lisäksi alkuviikosta piti vääntää illat pakollisia koulujuttuja, loppuviikon illat puolestaan kuluivat osakunnalla kokkaillen ja siihen päälle sitten Siirin treenit ja omat liikunnat. Nyt pitäisi tiskata viikon aikana kertynyt tiskivuori ja pyykätä kuukauden pyykit, ja sitten tuleekin yli 400 km:n päässä asuva poikaystävä käymään. Eli kyllä saa välillä miettiä miten saa ajan jaettua tasapuolisesti erinäisten juttujen kesken... Harrastuksista en kuitenkaan ikinä koulun takia tingi. Ex-perfektionistina tiedän, millaista on vaan lukea ja paahtaa läksyjä kaikki illat pitkät jotain halvatun kymppejä ja älliä tavoitellessa ja siihen hullutukseen en aio koskaan enää palata. Vaikka jatkuvasti kuulee miten rankkaa elukalla on niin oma elämäni on kuitenkin nykyään niin ihanan stressitöntä ja mukavaa noihin lukioaikoihin verrattuna, ja siltikin olen tenteissä pärjännyt oikein hyvin.

No mutta menisikös sitä kuitenkin asiaan - tämä ei kuitenkaan ole mikään lifestyle-blogi. Tänään siis olimme ensimmäistä kertaa sprinkkujen talvikauden agilitytreeneissä, vaikka vähän väsyttikin mennä Keravalle jo heti aamusta kovin lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen. BAT-halli oli minulle ihan uusi paikka, ja vähän petyin siihen, miten ahdasta tuolla on. Kunnon ratoja ei oikein mahdu tekemään.

Niinpä harjoittilimme sitten useaa erilaista melko lyhyttä tekniikkapätkää. Uusia ohjausteknisiä kuvioita ei tullut vastaan, mutta mm. keinuun saimme uutta näkökulmaa. Siirillähän oli siis viimeksi keinun kanssa ongelmana lentokeinu, ja ajattelin alunperin lähteä tuota ongelmaa korjaamaan palkkaamalla koiraa keinun keskikohdassa. Tuo kuitenkin johtaa keinun hitaaseen suorittamiseen, ja parempi olisikin antaa koiran juosta reippaasti keskikohdan läpi ja palkata vasta alastulokontaktilla. Nyt rupesin vain miettimään, että meneekös tuo koiralle vähän epäloogiseksi kun muuten meillä on kaikilla kontaktiesteillä juoksukontaktit. Jossain kohtaa Siirin pitää kuitenkin jarruttaa ettei lentokeinua tule, ja harvemmin olen vaatinut sitä alastulokontakteilla kun kerran ovat aina hyvin sujuneet ilmankin jarrua. Pitääpä perehtyä tuohon keinun opettamiseen tarkemmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Varsinainen murheenkryyniesteemme on kuitenkin kepit, aina ja aina, vuodesta toiseen. "Oikealta" puolelta menee ok JOS kerkeän näyttämään selkeästi aloituskohdan ja JOS kävelen tasaisesti keppien vierellä ja JOS Siiri ei kuumu liikaa jolloin alkaa kauhea huutoriekkuminen. Väärästä puolesta en viitsi aloittaakaan, huoh. Niin ärsyttävää! Mutta ei kai tuohon mitään poppaskonstia ole, treeniä treeniä vaan. Ei selvästikään ole riittänyt, että olemme ottaneet keppejä vain ohjattujen treenien yhteydessä. Pitäisi raahautua niitä itsenäisestikin treenaamaan.

Muita tämmöisiä pieniä juttuja, joita pitäisi jaksaa harjoitella ovat mm. lähtöluvan odottaminen ja kierrä-käsky. Jotenkin tuollainen yksinkertaisten alkeisjuttujen treenaaminen tuppaa unohtumaan kisainnostuksen, uusien ohjaustekniikoiden ym. myötä ja se kyllä sitten pikku hiljaa alkaa kostautua.

Siiri oli jälleen kerran erittäin vauhdikkaalla tuulella. Loppua kohden alkoi virtaa olla jo liikaa ja neiti raivosi ja räyhäsi radalla kuin mikäkin sekopää. Siis kyllä, tuo otus muuttuu aina vaan hullummaksi vauhtiaivoksi mitä enemmän toistoja sen kanssa tekee, ja lopussa sai tosissaan miettiä uskaltaako sille enää edes näyttää leluja. Tuo Siiriin varastoitunut huikaisevan intensiivinen ja loputon energialataus jaksaa kyllä sitten aina hämmästyttää varsinkin kun katselee sen suloista unta ja tyyntä olemusta täällä sisällä tai vaikka ihan agilitykentellä omaa vuoroa odotellessa. No, toisaalta tuolla tavoin ainakin latautuvat akut äärimmilleen. Vaikken noita pahimpia energiapiikkejä järin kaipaakaan, niin on Siiri vaan unelmieni harrastusspringeri!

perjantai 29. lokakuuta 2010

Jaakotusta, pakkovalssia ja twistiä

Kokeilen nyt, jos ratapiirrosten pohtiminen treenien jälkeen tehostaisi ohjaustaitojen oppimista. Minun on oikeasti tästedes aivan turha veisata sitä ainaista valitusvirttä, et en mä osaa enkä opi ohjaamaan kun en ole motorisesti kyvykäs ja jadajadajada. No en kyllä taatusti ikinä opikaan mitään, jos oletan, että ohjaustekniikat painuvat ikuisiksi ajoiksi lihasmuistiini niiden muutamien hassujen minuuttien aikana kun itse radalla koiran kanssa hääräilen. Vähän enemmän vaivaa pitää nähdä, mm. käyttää koko tunti hyödyksi muiden suorituksen katsellen ja ohjeistuksia kuunnellen, kuivaharjoitella ohjaustekniikoita itsekseen ja pohtia omaa ohjaamista ja virheitä jälkeenpäin.


Minnan K9-treeneissä treeneissä Purinalla siis oltiin eilen. Ekalla kierroksella hinkattiin esteen 2 kohdalla twistiä. Ideana siis on, että koira ohjataan tuossa kohtaa vasemman käden ja jalan avulla kiertoon ja sitten peruutetaan pois koiran tieltä oikeanpuoleisen siivekkeen luo samalla ottaen koira vastaan oikealla kädellä. Sen jälkeen ohjaava käsi vaihtui taas ja koira ohjattiin vasemmalla kädellä putken toiseen päähän. Minulla oli ongelmana tässä se, etten liikkunut tarpeeksi nopeasti toisen aidan siivikkeen luo ja tuli kiire ohjata oikeaan putken päähän.

Toisella kierroksella sama kohta mentiin pakkovalssilla. Eli siis vasemman siivekkeen luona rintamasuunta koiraan päin kääntyneenä otettiin koira vastaan hypyltä 1 vasemmalla kädellä, ja kun se pääsi aidan toiselle puolen niin oikealla kädellä ohjattiin koira esteen yli.

Nelosesteen ohjasin alkuun tietenkin ihan perus sivukäännöksellä. Ongelmana tällaisissa jyrkissä kulmissa Siirillä on aina ollut käännösten leviäminen ja hylkyvirheet, jos käännöksen yhteydessä on jokin tuon putken tapainen houkutin. Siirillä kun tuota vauhtia ja estehakuisuutta piisaa ihan riittämiin... Saimmekin kokeilla tässä minulle aivan uutta ohjaustekniikkaa, nimittäin jaakotusta. Siinä hypylle lähetyksen jälkeen pyörähdetään niin, että koira jää hetkeksi selän taa. Tämän jälkeen matka jatkuu normaalisti uuteen suuntaan.

Muutaman toiston jälkeen Siiri tajusi jaakotuksen idean, ja käännöksistä tuli ihan sikamageita aikaisempaan nähden! Siis todella tiukkoja ja hienoja, wohoo! Itsekin opin käyttämään tekniikkaa yllättävän nopeasti, vaikka olen pitänyt itseäni huonona oppimaan tämmöisiä. Vikalla kierroksella tehtiin jaakotus myös kolmannelle esteelle ohjattaessa heti pakkovalssin jälkeen. Toi-mii ihan hemmetin hyvin Siirillä.

Kutosen ja seiskan välillä piti muistaa ohjata oikealla kädellä riittävän pitkään, ettei koira tule välistä. Keppien aloitus tökki; pitäisi vaan muistaa aina ottaa Siiri kunnolla haltuun ennen keppejä, sillä se ei osaa itse hakea oikeaa väliä tarpeeksi luotettavasti. Este 11 ohjattiin ensimmäisellä kierroksella pakkovalssilla, jälkimmäisellä twistiä käyttäen. Siinä meillä ei ollut ihmeempiä ongelmia.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Muistelua part II: Enni

Kyseessä on siis ensimmäinen varsinainen koirani, FIN MVA & JVA Adamant's Golden Success (1997-2006). Koira, jolla on ikuisesti paikka sydämessäni.




Kesällä 1999. Riistaviettisyydestään huolimatta Enni tuli loistavasti toimeen marsujeni kanssa.


Lumipalloriehaa







Ennin mielipuuhia oli kieriskellä antaumuksella hiekassa, lumessa, lehtikasassa.... missä vaan.


Minä, Rumba ja Enni :-)


Kokeilimme lukuisia harrastuslajeja, mm. agilitya ja tokoa. Ennin motivoiminen oli kuitenkin hyvin haastavaa, sillä se oli uskollisuudestaan huolimatta hyvin itsenäinen ja omanarvontuntoinen koira. Onneksi kuitenkin löysimme mejän, johon Enni oli aivan omiaan.


Kaikesta huolimatta onnistuin opettamaan Ennille ihan mielettömän määrän erilaisia temppuja ja taitoja. Se osasi mm. kuolla...

...ryömiä...


...kantaa ja hakea käskystä mitä erilaisimpia tavaroita, ja lisäksi mm. sytyttää ja sammuttaa valot, kieriä, vilkuttaa, ulvoa, jäljestää ihmisjälkeä, etsiä esineitä jne. jne.


Rumba, Enni ja marsuja


Prinsessa tuli elämäämme 2001, ja valitettavasti vei paljon huomiotani muualle ja pikku hiljaa ennen niin intensiivinen touhuilu Ennin kanssa jäi vähemmälle.


Myös lampaiden kanssa Enni tuli hyvin juttuun.








Ennin bravuuri oli käskystä ulvominen.

Enni ei meinannut nahoissaan pysyä kun sitä pyysi esittelemään vanhoja temppuja. Tässä kumarretaan ja ulvotaan yhtaikaa.


Jos jollekin on vielä epäselvää, niin verijäljestyksessä Enni oli mestari: se jäljesti itsensä jälkivalioksi upean maavainuisella ja varmalla tyylillään minimimäärässä eli viidessä kokeessa. Toisin sanoen Enni ei tehnyt jälkiuransa aikana yhtä ainutta hukkaa! Viimeiseksi jääneessä kokeessamme saimme valiotittelin lisäksi 47 pistettä ja erittäin hienon arvostelun.

Tässä puolestaan vilkutetaan ja ulvotaan yhtaikaa...


Enni vanheni harmillisen nopeasti ja kärsi mm. nivelrikosta. Viimeiset kuvat tässä otettu jouluna 2004.