sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Vuoden kasvattaja

Sain eilen kuulla, että Siirin kasvattajan eli äitini Tarjan Adamant's-kennel on nyt sitten kaikkien rotujen Vuoden kasvattaja 2010 -kilpailun voittaja! Wohoo! Tosi hienoa ja olen ylpeä äidin puolesta, vaikken itse olekaan enää vuosiin varsinaisesti kuulunut "A-tiimiin" menetettyäni täydellisesti kiinnostukseni näyttelyihin ja lopetettuani kokonaan niissä käymisen joitakin vuosia sitten. En kuitenkaan missään nimessä dissaa näyttelyissä maineitta ja kunniaa niittäneitä ihmisiä, sillä erilaisia preferenssejä ja mieltymyksiä mahtuu tähän maailman loputtomasti - jopa saman perheen sisällä - ja on aina ihan hemmetin hienoa, jos joku jaksaa vuosikymmeniä sitkeästi ja päämäärätietoisesti tehdä töitä sen oman juttunsa eteen. Oli se sitten toko, näyttelyissä menestyvien koirien jalostus tai vaikka jousiammunta. Jos on tarpeeksi taitava ja peräänantamaton hommassaan niin voi saavuttaa jotain yhtä hienoa kuin äiti.

Tänään käytiin Susannan ja Hertan kanssa Sipoonkorvessa - oli kiva lenkki ja vauhtia koirilla piisasi. Olen myös viime päivinä lähetellyt erinäisiä ilmoittautumisia, ja marraskuussa tiedossa on parit agilitykisat sekä marsunäyttely Lemmikkimessuilla. Paitsi että pyörähdämme Lemmareilla pet-luokassa poikien kanssa niin sieltä saapuvat myös luokseni ihanaiset uudet marsuni.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Lisää agilitya

Toisin kuin postausinnokkuudesta voisi päätellä, niin tämä viikko on ollut aika kiireinen. Iltapäivisin on ollut labroja ja lisäksi alkuviikosta piti vääntää illat pakollisia koulujuttuja, loppuviikon illat puolestaan kuluivat osakunnalla kokkaillen ja siihen päälle sitten Siirin treenit ja omat liikunnat. Nyt pitäisi tiskata viikon aikana kertynyt tiskivuori ja pyykätä kuukauden pyykit, ja sitten tuleekin yli 400 km:n päässä asuva poikaystävä käymään. Eli kyllä saa välillä miettiä miten saa ajan jaettua tasapuolisesti erinäisten juttujen kesken... Harrastuksista en kuitenkaan ikinä koulun takia tingi. Ex-perfektionistina tiedän, millaista on vaan lukea ja paahtaa läksyjä kaikki illat pitkät jotain halvatun kymppejä ja älliä tavoitellessa ja siihen hullutukseen en aio koskaan enää palata. Vaikka jatkuvasti kuulee miten rankkaa elukalla on niin oma elämäni on kuitenkin nykyään niin ihanan stressitöntä ja mukavaa noihin lukioaikoihin verrattuna, ja siltikin olen tenteissä pärjännyt oikein hyvin.

No mutta menisikös sitä kuitenkin asiaan - tämä ei kuitenkaan ole mikään lifestyle-blogi. Tänään siis olimme ensimmäistä kertaa sprinkkujen talvikauden agilitytreeneissä, vaikka vähän väsyttikin mennä Keravalle jo heti aamusta kovin lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen. BAT-halli oli minulle ihan uusi paikka, ja vähän petyin siihen, miten ahdasta tuolla on. Kunnon ratoja ei oikein mahdu tekemään.

Niinpä harjoittilimme sitten useaa erilaista melko lyhyttä tekniikkapätkää. Uusia ohjausteknisiä kuvioita ei tullut vastaan, mutta mm. keinuun saimme uutta näkökulmaa. Siirillähän oli siis viimeksi keinun kanssa ongelmana lentokeinu, ja ajattelin alunperin lähteä tuota ongelmaa korjaamaan palkkaamalla koiraa keinun keskikohdassa. Tuo kuitenkin johtaa keinun hitaaseen suorittamiseen, ja parempi olisikin antaa koiran juosta reippaasti keskikohdan läpi ja palkata vasta alastulokontaktilla. Nyt rupesin vain miettimään, että meneekös tuo koiralle vähän epäloogiseksi kun muuten meillä on kaikilla kontaktiesteillä juoksukontaktit. Jossain kohtaa Siirin pitää kuitenkin jarruttaa ettei lentokeinua tule, ja harvemmin olen vaatinut sitä alastulokontakteilla kun kerran ovat aina hyvin sujuneet ilmankin jarrua. Pitääpä perehtyä tuohon keinun opettamiseen tarkemmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Varsinainen murheenkryyniesteemme on kuitenkin kepit, aina ja aina, vuodesta toiseen. "Oikealta" puolelta menee ok JOS kerkeän näyttämään selkeästi aloituskohdan ja JOS kävelen tasaisesti keppien vierellä ja JOS Siiri ei kuumu liikaa jolloin alkaa kauhea huutoriekkuminen. Väärästä puolesta en viitsi aloittaakaan, huoh. Niin ärsyttävää! Mutta ei kai tuohon mitään poppaskonstia ole, treeniä treeniä vaan. Ei selvästikään ole riittänyt, että olemme ottaneet keppejä vain ohjattujen treenien yhteydessä. Pitäisi raahautua niitä itsenäisestikin treenaamaan.

Muita tämmöisiä pieniä juttuja, joita pitäisi jaksaa harjoitella ovat mm. lähtöluvan odottaminen ja kierrä-käsky. Jotenkin tuollainen yksinkertaisten alkeisjuttujen treenaaminen tuppaa unohtumaan kisainnostuksen, uusien ohjaustekniikoiden ym. myötä ja se kyllä sitten pikku hiljaa alkaa kostautua.

Siiri oli jälleen kerran erittäin vauhdikkaalla tuulella. Loppua kohden alkoi virtaa olla jo liikaa ja neiti raivosi ja räyhäsi radalla kuin mikäkin sekopää. Siis kyllä, tuo otus muuttuu aina vaan hullummaksi vauhtiaivoksi mitä enemmän toistoja sen kanssa tekee, ja lopussa sai tosissaan miettiä uskaltaako sille enää edes näyttää leluja. Tuo Siiriin varastoitunut huikaisevan intensiivinen ja loputon energialataus jaksaa kyllä sitten aina hämmästyttää varsinkin kun katselee sen suloista unta ja tyyntä olemusta täällä sisällä tai vaikka ihan agilitykentellä omaa vuoroa odotellessa. No, toisaalta tuolla tavoin ainakin latautuvat akut äärimmilleen. Vaikken noita pahimpia energiapiikkejä järin kaipaakaan, niin on Siiri vaan unelmieni harrastusspringeri!

perjantai 29. lokakuuta 2010

Jaakotusta, pakkovalssia ja twistiä

Kokeilen nyt, jos ratapiirrosten pohtiminen treenien jälkeen tehostaisi ohjaustaitojen oppimista. Minun on oikeasti tästedes aivan turha veisata sitä ainaista valitusvirttä, et en mä osaa enkä opi ohjaamaan kun en ole motorisesti kyvykäs ja jadajadajada. No en kyllä taatusti ikinä opikaan mitään, jos oletan, että ohjaustekniikat painuvat ikuisiksi ajoiksi lihasmuistiini niiden muutamien hassujen minuuttien aikana kun itse radalla koiran kanssa hääräilen. Vähän enemmän vaivaa pitää nähdä, mm. käyttää koko tunti hyödyksi muiden suorituksen katsellen ja ohjeistuksia kuunnellen, kuivaharjoitella ohjaustekniikoita itsekseen ja pohtia omaa ohjaamista ja virheitä jälkeenpäin.


Minnan K9-treeneissä treeneissä Purinalla siis oltiin eilen. Ekalla kierroksella hinkattiin esteen 2 kohdalla twistiä. Ideana siis on, että koira ohjataan tuossa kohtaa vasemman käden ja jalan avulla kiertoon ja sitten peruutetaan pois koiran tieltä oikeanpuoleisen siivekkeen luo samalla ottaen koira vastaan oikealla kädellä. Sen jälkeen ohjaava käsi vaihtui taas ja koira ohjattiin vasemmalla kädellä putken toiseen päähän. Minulla oli ongelmana tässä se, etten liikkunut tarpeeksi nopeasti toisen aidan siivikkeen luo ja tuli kiire ohjata oikeaan putken päähän.

Toisella kierroksella sama kohta mentiin pakkovalssilla. Eli siis vasemman siivekkeen luona rintamasuunta koiraan päin kääntyneenä otettiin koira vastaan hypyltä 1 vasemmalla kädellä, ja kun se pääsi aidan toiselle puolen niin oikealla kädellä ohjattiin koira esteen yli.

Nelosesteen ohjasin alkuun tietenkin ihan perus sivukäännöksellä. Ongelmana tällaisissa jyrkissä kulmissa Siirillä on aina ollut käännösten leviäminen ja hylkyvirheet, jos käännöksen yhteydessä on jokin tuon putken tapainen houkutin. Siirillä kun tuota vauhtia ja estehakuisuutta piisaa ihan riittämiin... Saimmekin kokeilla tässä minulle aivan uutta ohjaustekniikkaa, nimittäin jaakotusta. Siinä hypylle lähetyksen jälkeen pyörähdetään niin, että koira jää hetkeksi selän taa. Tämän jälkeen matka jatkuu normaalisti uuteen suuntaan.

Muutaman toiston jälkeen Siiri tajusi jaakotuksen idean, ja käännöksistä tuli ihan sikamageita aikaisempaan nähden! Siis todella tiukkoja ja hienoja, wohoo! Itsekin opin käyttämään tekniikkaa yllättävän nopeasti, vaikka olen pitänyt itseäni huonona oppimaan tämmöisiä. Vikalla kierroksella tehtiin jaakotus myös kolmannelle esteelle ohjattaessa heti pakkovalssin jälkeen. Toi-mii ihan hemmetin hyvin Siirillä.

Kutosen ja seiskan välillä piti muistaa ohjata oikealla kädellä riittävän pitkään, ettei koira tule välistä. Keppien aloitus tökki; pitäisi vaan muistaa aina ottaa Siiri kunnolla haltuun ennen keppejä, sillä se ei osaa itse hakea oikeaa väliä tarpeeksi luotettavasti. Este 11 ohjattiin ensimmäisellä kierroksella pakkovalssilla, jälkimmäisellä twistiä käyttäen. Siinä meillä ei ollut ihmeempiä ongelmia.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Muistelua part II: Enni

Kyseessä on siis ensimmäinen varsinainen koirani, FIN MVA & JVA Adamant's Golden Success (1997-2006). Koira, jolla on ikuisesti paikka sydämessäni.




Kesällä 1999. Riistaviettisyydestään huolimatta Enni tuli loistavasti toimeen marsujeni kanssa.


Lumipalloriehaa







Ennin mielipuuhia oli kieriskellä antaumuksella hiekassa, lumessa, lehtikasassa.... missä vaan.


Minä, Rumba ja Enni :-)


Kokeilimme lukuisia harrastuslajeja, mm. agilitya ja tokoa. Ennin motivoiminen oli kuitenkin hyvin haastavaa, sillä se oli uskollisuudestaan huolimatta hyvin itsenäinen ja omanarvontuntoinen koira. Onneksi kuitenkin löysimme mejän, johon Enni oli aivan omiaan.


Kaikesta huolimatta onnistuin opettamaan Ennille ihan mielettömän määrän erilaisia temppuja ja taitoja. Se osasi mm. kuolla...

...ryömiä...


...kantaa ja hakea käskystä mitä erilaisimpia tavaroita, ja lisäksi mm. sytyttää ja sammuttaa valot, kieriä, vilkuttaa, ulvoa, jäljestää ihmisjälkeä, etsiä esineitä jne. jne.


Rumba, Enni ja marsuja


Prinsessa tuli elämäämme 2001, ja valitettavasti vei paljon huomiotani muualle ja pikku hiljaa ennen niin intensiivinen touhuilu Ennin kanssa jäi vähemmälle.


Myös lampaiden kanssa Enni tuli hyvin juttuun.








Ennin bravuuri oli käskystä ulvominen.

Enni ei meinannut nahoissaan pysyä kun sitä pyysi esittelemään vanhoja temppuja. Tässä kumarretaan ja ulvotaan yhtaikaa.


Jos jollekin on vielä epäselvää, niin verijäljestyksessä Enni oli mestari: se jäljesti itsensä jälkivalioksi upean maavainuisella ja varmalla tyylillään minimimäärässä eli viidessä kokeessa. Toisin sanoen Enni ei tehnyt jälkiuransa aikana yhtä ainutta hukkaa! Viimeiseksi jääneessä kokeessamme saimme valiotittelin lisäksi 47 pistettä ja erittäin hienon arvostelun.

Tässä puolestaan vilkutetaan ja ulvotaan yhtaikaa...


Enni vanheni harmillisen nopeasti ja kärsi mm. nivelrikosta. Viimeiset kuvat tässä otettu jouluna 2004.

Muistelua part I: marsuilu 1998-2004

Olen täällä Somerolla muistellut menneitä aikoja kuva-arkistoja selaillen, ja ajattelin tehdä muutaman kuvapostauksen tänne itselleni koosteeksi ja samalla muidenkin iloksi. :-)




Ensimmäinen marsuni Mus-Mus saapui luokseni 1998. Minulla ei juuri ollut tuolloin käsitystä marsujen oikeasta hoidosta, ja alkuun Mus-Mus eli muistaakseni tyyliin jossain pahvi/muovilaatikossa vailla tietoakaan kaverista. No, ajan myötä tietoa alkoi karttua ja Mus-Muksesta kehittyi upean kesy ja pet-luokkiakin valloittanut hurmuri.



1999 Mus-Mus kastroitiin ja se sai seurakseen Rosan, jonka äitini osti minulle eläinkaupasta yllätyksenä. Rosa oli nuorena todella kitukasvuinen ja arka; luultavasti se oli päätynyt eläinkauppaan tukusta, mutta eipä sitä tuolloin tajunnut moista ottaa huomioon. Vuosien myötä Rosastakin kuitenkin kasvoi ihan marsun kokoinen suhteellisen kesy neiti.



Marsuillani oli iso ja kestävä ulkoaitaus, jossa ne viettivät käytännössä kaikki kesät ihan öitä myöten.



Syksyllä 1999 hankin kolmannen marsun, texel-rotuisen Geishan. Valitettavasti Geisha ei kuitenkaan ehtinyt olla meillä kuin hetken, sillä se kuoli kyläilevän koiran napattua sen hampaisiinsa kuin jonkin lelun.



2000-keväällä haaveilin cream/buff-marsusta, mutta marsulaani päätyi kuitenkin sattuman seurauksena pieni p.e white, Saarelman Caledonia eli Jade. Näyttelymarsua ei Jadesta tullut, sillä sille kehittyi fatty eye ja lisäksi Jade kärsi koko ikänsä erilaisista iho- ja turkkiongelmista.



Yllä on Aniara's Charlie eli vanhaherra Urppis. Haaveilin tällä kertaa saffron-poikasesta, mutta kuinka ollakaan, jotenkin vaan päädyin sittenkin ottamaan jälleen yhden valkoisen, tällä kertaa tämmöisen eläkeläisuroksen.



Jade, Mus-Mus ja Rosa jouluaattona 2000. Lahjoja ainakin on riittävästi. ;-)



Pian Jaden jälkeen meille saapui Nikean Vanilliini eli Sofi. Sofi oli luonteeltaan räiskyvä ja rohkea diiva, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Tempperamenttia oli turhankin paljon, sillä lopulta Sofia oli lähes mahdoton pitää muiden tyttöjen kanssa. Näyttelyissä Sofi valmistui valioksi.



Yllä nuori Sofi herkkujen perässä, ja hurmurikastraatti Mus-Mus Sofin perässä...



Mus-Mus, Sofi, Rosa ja Jade



Ihmettelen tätä kuvaa, sillä siinä ovat Sofi, Rosa ja Jade aikuisina. Taisinpa sittenkin yrittää ajoittain pitää marsuja yhdessä laumassa Sofin diivailuista huolimatta... Asumuksena niillä jossain vaiheessa oli koko yläkerran marsuhuone, jossa kuivitetun lasten uima-altaan lisäksi oli koko lattia varattuna marsujen jaloittelulle.



Sofin poikasprojekti silloin, kun kaikki näytti vielä lupaavalta. Synnytyksen jälkeen kuitenkin kaikki poikaset kuolivat, ja Sofiin ilmestyi isoja karvattomia laikkuja. Tämän jälkeen kävi ilmi, että marsulassani oli jo pitkään jyllännyt diagnosoimaton kapitartunta. Vanha Urppis oli ehtinyt heikentyä niin, että se jouduttiin lopettamaan.



Viimeisimpänä marsulaani saapui vuonna 2001 kaunis p.e golden -tyttö Nekku. Nekusta minulla ei kuitenkaan ole paljonkaan muistikuvia. Ilmeisesti juuri noihin aikoihin marsuilleni alkoi tulla omituisia paiseita ympäri kehoa, mikä lopulta johti niin Nekun, Rosan kuin Mus-Muksenkin kuolemaan. Jade kuoli äitini mukaan jonkin tyyppiseen sokkiin ollessani matkoilla.

Lopulta jäljellä oli supermarsu Sofi - tässä Sofin ja Sessan yhteisposeerausta vuodelta 2003. Älkääpä muuten kukaan vaan yrittäkö ottaa vastaavia kuvia marsuista ilman aitausta puutarhassa! Itselläni oli paha tapa aikanaan pitää kesyimpiä ja rohkeimpia marsujani eli Mus-Musta ja Sofia vapaana ulkona, mutta en taatusti olisi noin typerä tänä päivänä. Kesyinkin marsu on kuitenkin pohjimmiltaan saaliseläin, ja saattaa paeta ikiajoiksi esim. kuullessaan jonkun pelottavan äänen.