lauantai 22. lokakuuta 2011

Agia! Tokoa! Ja vähän muutakin.

Olemme olleet Siirin kanssa yllättävänkin ahkeria agitreenailijoita tänä syksynä, ja käyneet mahdollisuuksien mukaan sekä HSKH:n sprinkkutreeneissä että ainejärjestöni koirakerhon K9:n treeneissä. Aluksi kaduin päätöstäni ilmoittautua K9:n treeneihin tajutessani, että kouluttajan saaminen niihin ei ole aivan itsestäänselvyys ja hintakin oli noussut reippaasti aikaisemmasta (no shit Sherlock!), mutta loppujen lopuksi olen todella tyytyväinen siihen, että saimme sieltä treenipaikan. Kouluttaja löytyi, olemme saaneet jo monta erittäin hyvää treeniä ja lisäksi sprinkkutreenien talvitreenaus jäänee vähän katkolle HSKH:n uuden treenihallin valmistumisen jäädessä jonnekin ensi vuoden puolelle. Paikkana K9:n treeneissä on Hakkilan halli, joka on minusta paljon Purinaa mukavampi ja pisteenä i:n päälle sijaitsee 10:en minuutin ajomatkan päässä.

Nyt olen nautiskellut pitkästä aikaa hyvällä omallatunnolla kaikista kouluvelvotteista vapaasta viikonlopusta, ja sen innoittamana päätin treenata tokoakin! Siiri oli tietysti aivan superinnoissaan, ja tuli vähän paha mieli kun olen riistänyt siltä sen rakkaan "Tokotokomaan". Koskaan ei onneksi tunnu olevan liian myöhäistä aloittaa Siirin kanssa EVL:n tahkoaminen uudestaan, sillä uskomattoman syvällä nuo tokoliikkeet sen päässä istuvat ja pienet teknisetkin jutut palautuvat aina nopeasti sen mieleen sopivilla harjoitteilla. Syvä yhdessä tekemisen palo ei koskaan tunnu Siiriltä sammuvan - päinvastoin, siitä on vuosien saatossa hioutunut harrastuskoirana melkoinen timantti nuoruusaikojen arkajalkaan verrattuna. Vauhdissakaan ikävuodet eivät totisesti Siirillä näy vaan se pääsee vielä aivan yhtä ketterästi ja lujaa kuin parivuotiaat. Ikään liittyvää nivelrikkoakaan en Siirin kohdalla erityisemmin pelkää: Siirillä on priimat A-lonkat ja vaikka se on melko kookas, niin terve rakenne ja sutjakka kestävyysjuoksijan olemus (55 cm / 23 kg) antavat hyvät eväät vetreään vanhemman koiran elämään.

Pitää tuota tokoa ruveta enemmän harrastamaan jo senkin takia, etteivät loistavat lähitreenausmahdollisuudet mene hukkaan. Tässä aivan meidän talon vieressä on nimittäin täydellisesti tokon treenaukseen sopiva kenttä: tilava, piiloja löytyy, hyvin harvoin kenenkään käytössä ja silti pimeällä kunnolla valaistu. Lyhyen kävelymatkan päässä on myös paljon muitakin sopivia treenaukseen sopivia paikkoja. En ainakaan voi selitellä treenaamattomuutta sillä, etten jaksa lähteä ajelemaan johonkin kauemmas treenaamaan.

Ensi viikoksi lähdemmekin viikoksi Somerolle, sillä minulla on lähistöllä töitä tarkastuseläinlääkärinä. Töistä puheenollen niitä on tullutkin paiskittua viimeisen puolen vuoden aikana reilusti, yhteensä peräti neljässä eri työpaikassa! Kesällä en pitänyt ensimmäistäkään vapaapäivää, ja taitavat myös molemmat kaksi syyslomaviikkoa ja ainakin osa joululomasta mennä töissä. Hieman rankkaa on, sillä koulussa on nykyään ihan hurja tahti kandivaiheeseen verrattuna ja pelkistä tentteihin lukemisista on turha haaveillakaan enää. Kouluhommiin saisi helposti kulutettua kaiken ajan, mutta hajoiltuani kaiken pieneläinsisätautiopin läpikäyntiin reilussa kuukaudessa ja vietettyäni päiviä kellon ympäri koulujuttujen parissa laiminlyöden kaikkea mahdollista itselleni tärkeää päätin, että otan sen itselleni, eläimilleni, harrastuksilleni, parisuhteelleni jne. kuuluvan ajan vaikka väkisin - sitä ei nimittäin edes maailman kivoin koulu minulta vie, hitsi viekööt! En alistu siihen enää, ettäs tiedät koulu! Niinpä marraskuulle on vaikka mitä kivaa suunnitelmissa. :)

Hups, ajatus lähti vähän harhailemaan. Töihin palatakseni talous on nyt niiden ansiosta ainakin joksikin aikaa turvattu ja voin mm. Siirin kanssa tehdä juuri sitä mitä haluankin. Tärkeää on myös olla hätävaraa mahdollisiin tuleviin eläinlääkärikuluihin, sillä vakuutusta ei Siirille enää mistään saa (korjatkaa, jos olen väärässä!). Ja voin sanoa, ettei ollut kivaa viime keväänä maksella huimaa eläinlääkärilaskua opintotuen (+lainan) ja kesätyösäästöjen turvin... Se, etteikö rahalla muka saisi ostettua onnea ei kyllä täysin pidä paikkaansa, sillä jos eläinlääkärilaskuja tarvittaessa makselemalla saan Siirille yhtään lisää elämisen arvoista, laadukasta elinaikaa niin ei ole epäilystäkään, etteikö se toisi myös minulle rahassa mittaamattoman määrän onnea!

perjantai 14. lokakuuta 2011

Eläimen huolto/kiusaamisviikko

Ihan ensimmäiseksi pitänee avata tuon "eläin"-sanan käyttöä. Eli muutettuani kihlattuni kanssa yhteen aloimme jostain tuntemattomaksi jääneestä syystä kutsua Siiriä "Eläimeksi", ja nykyään tuo on vakiintunut kotioloissa sen pääasialliseksi kutsumanimeksi. :-D Mm. "huomenta Eläin", "mitäs Eläimelle kuuluu" ja "hyvää yötä eläin" -kuuluvat nykyään päivittäisiin fraaseihini. Nuo pitkäaikaiskäyttöön jäävät lempinimet tuppaavat kyllä olemaan toinen toistaan kummallisempia; ennenhän Siiri oli käytännössä Sierain...

Tällä viikolla on tosiaan siis huollettu Siiriä urakalla. Ensinnäkin päätin heittää lopulliset hyvästit sen karvaturriolemukselle ja hankkia kauan haaveilemani kunnollisen trimmikoneen, Osterin. Somerolla kun tulee käytyä niin harvoin, että karva ehtii kasvaa melkoisesti ennen seuraavaa trimmausmahdollisuutta. Oster on arvokas, mutta yksinkertaisesti paras! Turha kiusata itseään millään halppiksilla, jotka eivät hoida tehtäväänsä eli leikkaa karvaa.

Lisäksi löysin lähistöltä kivan klinikan, jonne vein Siirin hammaskivenpoistoon. Melkoisesti sitä hammaskiveä olikin poskihampaisiin kertynyt. Ei ole suutarin lapsilla tunnetusti kenkiä, mutta nyt lupaan ottaa arkisen hammashuollon vakavammin. Tehkää niin kuin minä sanon, älkää niin kuin minä teen, eli harjatkaa niitä koirienne hampaita säännöllisesti! Onneksi Siirillä nyt ei puutteellista hammashoidosta huolimatta ollut ehtinyt mitään kummempaa katastrofia suuhun kehittyä.

Saimme myös uudet ohjeet Siirin huulipoimutulehduksen hoitoon ja nyt sitten putsaillaan huulta ja laitetaan Canofite-tippoja parin viikon ajan aamuin illoin. Aikaisemmin en ole hoitanut sitä tarpeeksi intensiivisesti ja tulehdus on aina palannut oireiden helpotettua hetkeksi.

Tuli myös eläinlääkärikäynnin jälkeen todettua, että oman anestesiasta heräilevän lemmikin sydämen auskultointi ei ole pahaa kandintautia potevalta, juuri pieneläinsisätautiopin kurssin suorittaneelta eläinlääkisopiskelijalta mikään maailman fiksuin idea... Ihan alussa havaitsin todella huomattavaa bradykardiaa eli harvalyöntisyyttä, lisäksi sydämestä kuului ääniä, joita sieltä ei normaalisti Siiriltä kuulu (sillähän on terve sydän). Nämähän olivat siis anesteettien sivuvaikutuksia ja syke normalisoitui kyllä muutamissa tunneissa, mutta aika jännää silti.

Kaiken huippuna Siiriä kiusattiin tällä viikolla neurologisella tutkimuksella kouluuni liittyvässä harjoituksessa, jossa sitä mm. tökittiin naamasta, kokeiltiin selkäydinrefleksejä ja hyppyytettiin hassuissa asennoissa. Onpahan ollut Eläimellä kestämistä!

lauantai 24. syyskuuta 2011

Siinähän se kesä meni

No jopas on tämän blogin kirjoittelu jäänyt tyysten. Eipä kesällä toisaalta mitään järisyttävää eläinrintamalla tapahtunutkaan, sillä varsinkin koiraharrastukseni on vähän jäänyt polkemaan paikoilleen omaa surkeaa ja onnetonta uomaansa. Suurin osa koiraharrasteisiin tarkoitetusta energiasta taitaa nykypäivänä mennä siihen, että murehdin sitä, miten vähän yhteistä aikaa meillä on kaikkiaan Siirin kanssa jäljellä, uusivatpa nisäkasvaimet tai ei. Siiri on yksinkertaisesti paras ystävä, jota minulla on ikinä ollut. Se on auttanut minut todella vaikeiden aikojen yli, se palvoo pyyteettömästi minua yli kaiken, se on ollut viimeiset 7,5 vuotta tauotta ilahduttamassa arkeani ilman, että koskaan siihen tympäännyn, se on upea harrastuskaveri ja ainutlaatuinen yksilö. Tuntuu mahdottomalta ja kurkkua kuristavalta edes miettiä, että joku koira voisi sitä ikimaailmassa korvata ja haluaisinkin ehkä eniten tässä maailmassa, että Siiri voisi olla aina mukanani kaikissa elämänvaiheissani hamaan hautaan saakka. Kuitenkin todennäköistä on, että Siiri on ilonani enää ainoastaan säälittävät 1-4 vuotta (riippuen siitä nisäkasvainten uusimisesta). Se on maksimissaankin aivan onnettoman, naurettavan, surkean vähän kun on kyse sentään ehkä minulle maailman toiseksi rakkaimmasta elävästä olennosta koskaan. Melkein jo näen, kuinka joku siellä pudistelee päätänsä ja joo, myönnetään, överiksi on mennyt. Ei näin voimakas kiintyminen koiraan enää ole ihan normaalia, tai ei ainakaan missään määrin toivottavaa. Eihän tästä helvetti soikoon tule muuta kuin tolkuttomasti kyyneleitä niin kauan, kun koiran elinkaari on sen pituinen kuin se on.

Itkettää myös, etten pysty tarjoamaan Siirille ihanteellista elämää täällä kaupungissa. Itse rakastan yli kaiken asua täällä missä nyt asun enkä välttämättä koskaan tahdo muuttaa takaisin maalle, mutta Siiri oli aivan kiistattomasti onnellisempi asuessamme Somerolla silloin joskus monta vuotta sitten. Siellä Siiri sai päivittäin tehdä sitä, jota se eniten maailmassa rakastaa: juosta päättömästi hullun lailla pelloilla ja metsissä hajujen perässä räyhäten. Toki Siiri nytkin pääsee viikottain juoksemaan vapaana metsässä, sillä mm. uuteen suosikkikohteeseemme, Kuusijärven takaisiin metsiin hurauttaa kymmenessä minuutissa. Se ei kuitenkaan ole sama kuin saada toteuttaa itseään joka ikinen aamu, päivä ja ilta arjen kiireistä riippumatta. Juokseminen valjaissa juoksulenkeillä ei korvaa edes murto-osaa Siirin vapaanajuoksemisen tarpeesta, ja loppukesällä se saikin tarpeekseen koko hommasta. Yhtäkkiä Siiri vain lakkasi kokonaan vetämästä juoksulenkeillä ja alkoi hölköttää tylsistyneen ja apaattisen näköisenä löysällä hihnalla. Olisin vakuuttunut, että se on kipeä ellen näkisi huikeaa kontrastia elämänilossa ja aktiivisuudessa Siirin saadessa juosta vapaana metsässä.

Agility on toinen sellainen juttu, josta Siiri todella nauttii, ja yritänkin sitkeästi käydä treeneissä Siirin hyvinvoinnin takia vaikkei itseltä aina niin kisamotivaatiota ja tavoitteellisuutta löytyisikään. Ja eihän sitä koskaan tiedä, milloin sitä itsekin taas saa kunnon agilitykipinän. Kesällähän emme siis kilpailleet lainkaan, sillä vaikka periaatteessa tykkään tavoitteellisesta treenaamisesta, niin oikeaan kunnon koirahulluun verrattuna rakastan aivan liikaa kiireettömiä viikonloppuja. Maailmassa ei yksinkertaisesti ole mitään parempaa kuin heräillä vaikkapa aurinkoisena kesäsunnuntaina kaikessa rauhassa omassa ihanassa kodissa rakkaiden keskellä ja juoda kiireettömät aamukahvit partsilla Hesarin äärellä. Sen jälkeen teen yleensä Siirin kanssa kiireettömän käyskentelylenkin idyllisessä lähipuistossa, ja näistä "puistohengailukävelyistä" onkin tullut uusi suosikkijuttuni uudella asuinalueellani. Ennen lenkit tarkoittivat minulle aina jonkin sortin urheilullista suorittamista, mutta nykyään voin vain käppäillä Siirin kanssa kaikessa rauhassa ja nauttia kauniista ympäristöstä. Kun kiireettömästä kesäaamusta on tarpeeksi nautittu, mieluummin hääräilen jotain kotijuttuja ja lähden vaikka kaverin kanssa uimaan sen sijaan, että menisin jonnekin pölyiselle kisakentalle odottelemaan tuntikausiksi yhtä tai muutamaa suoritusta varten. Myöhemmin sitten voin aktivoida Siirin parhaalla mahdollisella tavalla eli kuskaamalla sen Sipooseen metsälenkille. Kyllä, minusta on tullut aivan armottoman tylsä koti-ihminen kaikin tavoin, mutta sellaista sattuu...

tiistai 17. toukokuuta 2011

Kesää odotellessa

Obduktiotentti meni läpi ja kirkkaammin kuin ikinä uskalsin odottaa, joten kunnon kesä voisi minun puolestani nyt alkaa! Harmi vain, että Siiri joutui toipilaaksi juuri kun lopulta pääsin noista koulujutuista eroon. Nyt on kohta viikko toisesta nisäkasvainoperaatiosta, ja aika samalla lailla on toipuminen sujunut mitä viime kerrallakin. Siiri oli milteinpä jo leikkausta seuranneesta illasta alkaen oma normaali itsensä, mutta haava ei ole taaskaan ihan samalla aaltopituudella - epäilen, että se on jälleen tulehtunut. Lisäksi Siiri ryökäle keksi ruveta rapsuttamaan tikkejä seisaaltaan, jonka seurauksena osa ompeleesta vähän petti. Onneksi haava oli siitä kohtaa tosi hyvin parantunut.

No, tällä kertaa en ole kuitenkaan antanut leikkaushaavan nousta elämää suuremmaksi asiaksi, joten aika rennoissa tunnelmissa on menty. Kyllä me taas kohta pääsemme jatkamaan tuosta mihin viime keskiviikkona jäimme. Silloin Siiri painatti kuin viimeistä päivää Sipoonkorvessa heittäen sinne myös talviturkkinsa, kuten kuvistakin näkyy.







Tässä on myös kuvia marsujen uudesta aitauksesta, johon olen ollut äärettömän tyytyväinen nyt matto- ja vessalaatikkoyhdistelmään siirryttyäni. Yllättävän hyvin ovat papanat ja pissat osuneet sinne minne kuuluukin - enpä olisi noista sottapytyistä uskonut aikaisempien kylppärirällästyksien perusteella.




keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Elämää kaaoksen keskellä

Oih ja voih, en muista koska olen viimeksi opiskellut niin paljon kuin nyt... Ennen pääsykokeita ehkä? Niskaa kivistää, tuskastuttaa ja aivot pursuilevat tietoa yli laitojen kun osattavaa on niin paljon ja tulevan tentin muoto on niin kaukana tutulta ja turvalliselta mukavuusalueeltani. Aikaisemmin opiskelustressi ja paineet ovat olleet minulle eläinlääkiksessä varsin tuntematomia käsitteitä, sillä hylättyäni - luojan kiitos - lukioaikaisen perfektionismini opin jotenkin todella rennolla asenteella ja optimoidulla työmäärällä sluibailemaan kurssit parantuen tämän työmäärältään niin pelätyn koulun myötä mm. aikaisemmin minua vaivanneesta unettomuudesta (sic!). Mutta sitten alkoi patologian lopputentti eli koeobduktio lähestyä, höystettynä kaiken maailman pienemmillä tenteillä ennen sitä. Lisäksi olen tehnyt vuoroja eräässä tutkimusprojektissa tienatakseni rahaa Siirin leikkauksiin ja myös käytännön kokemusta saadakseni. Sitten vielä muutto tähän päälle, ja voila! Tervetuloa kaaos ja krooninen kiire.

Eli tässäpä syy, miksei oikein ole tullut toteutettua Siirin ja minun yhteisissä touhuissa täällä paukuttamaani mottoa "elä jokainen päivä täysillä". Kunnon lenkkeilykin on jäänyt vähemmälle, ja lomamatkamme jälkeen romahtanut panostukseni juoksemiseen on saamassa minut perääntymään HCR:stä. Ei vaan nappaa nyt, varsinkaan huonosti valmistautuneena. Kevätkauden ensimmäiset agitreenitkin olivat eilen, mutta en oikein saanut otetta siitäkään touhusta - talven suuren suuri agi-innostus on... no, menneen talven lumia. Asiaan toki vaikuttaa varmasti se, että ihan pian joudumme joka tapauksessa taas jäämään treenitauolle.

Sen sijaan olen kokenut innostuksen kipinöitä yllättävällä saralla - nimittäin marsuilussa! Tämä uusi arki marsujen kanssa on juuri sitä mistä olen haaveillutkin; ne ovat vaan niiiiiiiin paljon touhukkaampia, mielenkiintoisempia, sosiaalisempia, paremmin keskenään toimeentulevia ja onnellisemman näköisiä neljän laumassa isossa aitauksessa kuin pikku kaksioissaan tylsistyneinä kökkimässä ja kaltereita turhautuneena paukuttamassa. Lisäksi äärimmäiset sotkuisat ja aikaisemmin ehkä eniten marsunpidossa työllistäneet juoksutustuokiot ovat suurimmaksi osaksi historiaa, sillä aitaus on sen verran tilava. Nyt muistan taas paremmin, miksi haluan ehdottomasti noita marsuja pitää; niiden touhuja on vaan niin kerrassaan ihana seurailla sopivissa olosuhteissa, ja ne tuovat hyvää mieltä ja virkistystä tässä yhdistetyssä marsu- ja työhuoneessa opiskellessani. :-) Saatan pitkäksikin aikaa unohtua karvamakkaroita katselemaan.

Aluksi käytin aitauksessa kuivikkeena ja pohjamateriaalina puruja, mutta toissapäivänä päätin siirtyä matto- ja vessalaatikkoyhdistelmään kyllästyttyäni lopullisesti joka paikkaan diffuntoituviin puruihin. Tämä on minun kotini, ei mikään hemmetin navetta! Mutta marsuaitauksesta kuvia ja lisää juttua, kunhan saan asumuksen fiksattua lopulliseen muotoonsa.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Simple carcinoma

Jottei Siirin nisäkasvainoperaation tarina jäisi näin arvoituksellisesti kesken, niin sanottakoon nyt kuitenkin niistä kasvaimista muutama sananen nyt kun olen paremmin päässyt asian kanssa sinuiksi. Siiriltä siis löytyi melkoinen kokoelma eri tyyppisiä kasvaimia, joiden joukossa oli kolme pahanlaatuista uudismuodostumaa. Kaikki olivat ns. simple carcinoma -tyyppiä, yksi 5 mm halkaisijaltaan ja kaksi pienempää (2 mm:n halkaisija).

Aluksi tieto oli pieni järkytys, sillä olin kasvainten historian ja käyttäytymisen perusteella niin orientoitunut pelkkiin hyviin uutisiin. Ja tietysti tämä sinetöi nyt aikaisemman käsittämättömän leikkaamattomuuspäätöksen typeryyden ja virheellisyyden, sillä tässä oli jo ehtinyt käydä juuri se, minkä leikkauksella halusin välttää: kasvaimet olivat ehtineet muuttua hyvänlaatuisista pahanlaatuisiksi, mikä aiheuttaa tuntuvan laskun ennusteeseen. On sanomattakin selvää, että itsesyytösten ja jossittelun tie on loputon, kivinen ja raskas, jos sille lähtee... Yritän nyt kuitenkin alun jälkeen vältellä sitä tietä parhaani mukaan olinpa pohjimmiltani mitä mieltä tahansa itsestäni ja aikaisemmasta ajatuksenjuoksustani, sillä eivät ne itsesyytökset enää mitään auta. Ne ovat niin turhia, latistavat yhteisiä hetkiämme ja aiheuttavat vain ja ainoastaan pahaa oloa. On siis mentävä eteenpäin näillä eväin ja elettävä täysillä jokainen päivä. Nyt se alkaakin taas onnistua paremmin pikku totuttelun jälkeen - syöpä ei enää ole koko ajan varjostamassa meidän laatuaikaamme. :-)

Tuolla kasvaintyypillä on taipumusta uusia ja levitä imusolmukkeisiin ja keuhkoihin, mutta tässä tapauksessa kasvaimet eivät ilmeisesti ole vielä levinneet: imusolmukkeet ja marginaalit olivat puhtaat, eikä kasvainsolujen suoni-invaasiota ollut havaittavissa. Varsinkin tuo imusolmukkeiden puhtaus on ennusteen kannalta tärkeää, koska käytännössä kaikki metastaattiset maitorauhaskasvaimet leviävät niihin - imusolmukkeet ovat eräänlaisia metastaattisten kasvainsolujen suodattimia. Nuo em. seikat siis parantavat ennustetta, samoin kasvainten pieni koko ja olematon tai hädin tuskin havaittava kasvaminen viime aikoina. Eli ei tässä nyt todennäköisesti vielä hetkeen tarvitse ruveta vaikeita päätöksiä miettimään, vaikka äkkiseltään kirjoja lukiessa simple carcinoman ennuste onkin ahdistavaa luettavaa. Ja huonotkin ennusteet ovat aina vain ennusteita - ei elämää kannata niiden varaan rakentaa.

Seuraavalla kerralla kirjoittelenkin varmaan iloisemmista asioista, sillä muuttohuuma on vallannut minut! Ihanat uudet hoodit, ihana uusi kämppä, ihanasti tilaa, ihana Ikea vieressä, ihanaa marsuaitauksen säätöä... Ei enää väliaikaisratkaisuja, odottelua ja "sitku-sitku-sitkua" - melkeinpä kaikki viimeisen parin vuoden aikana haaveilemani asiat ovat jolleivat sentään aivan tässä ja nyt, niin ainakin käden ulottuvilla. JEE!

torstai 21. huhtikuuta 2011

Something going on...

...nimittäin MUUTTO. En olekaan vielä blogin puolella maininnut, että olemme koko konkkaronkka saaneet isomman majan Puistolasta: neliöiden määrä peräti kolminkertaistuu 67:ään. Ihanaa. Marsutkin saavat ihan oman karvaisten, puheliaitten ja sotkuisten lasten huoneen ja sen haaveilemani ison aitauksen, jossa ne voivat elää yhtenä laumana. :-) Kyllä tätä on kaivattukin! Yhdelle ihmiselle nykyinen yksiöni ehkä saattaisi olla tilava, mutta ei todellakaan 1-2 ihmiselle, koiralle ja neljälle marsulle. Pohjaratkaisu on vielä sellainen, että elukoita ja ihmisiä ei saa mihinkään erilleen toisistaan, vaan kaikki ollaan, nukutaan, melutaan (yksi sana: marsu) ja sotketaan tässä yhdessä ja samassa huonessa. Tulevassa kämpässä ei ole sitä ongelmaa: huoneita on kolme, tai oikeastaan neljä jos eteinen lasketaan.

Viimeistä viikkoa Viikissä siis viedään. Kyllä jään kaipaamaan Viikin ihania lenkkeilymaastoja, mutta toisaalta mm. Sipoon kunnon korpimaastot tulevat muuton myötä lähemmäs.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Uutisia

Siirin patologin lausunto oli valmistunut, ja valitettavasti kasvainten joukosta löytyi myös pahanlaatuisia kasvaimia, karsinoomia. Voisin varmasti vatvoa ja kirjoittaa pahanlaatuisista kasvaimista koko illan jos sille tielle lähtisin, mutta ajattelin etten nyt ainakaan toistaiseksi puutu aiheeseen juurikaan blogissa. Kaikki tuollainen vatvominen mitä täällä olen jo tarpeeksi harrastanut vie minulla energiaa tärkeämmiltä asioilta.

Siispä totean, että keskitymme nyt Siirin kanssa nyt vain nauttimaan täysillä jokaisesta päivästä. :-) Ai että mikä fiilis oli eilen, kun pääsimme pitkästä aikaa yhdessä juoksulenkille, kerrassaan mahtavaa. Tänään Siiri puolestaan sai ensimmäistä kertaa melkein kolmeen viikkoon rellestää sydämensä kyllyydestä metsässä, ja kyllä oli siellä piru irti.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Paluuta normaalielämään

Nyt näyttää Siirin toipuminen taas jopa minun silmään hyvältä. :-) Kävimme eilen poistamassa tikit, ja kaikista kuluneen viikon aikaisista epäilyksistäni huolimatta haava oli kuulemma hyvin parantunut ja siisti. Ab-kuurin sai lopettaa ja pikku hiljaa voi myös palailla normaalielämään pidempine lenkkeineen.

Olisi vaan pitänyt heti uskoa muita ja takoa itselle alitajuntaan saakka, ettei tuollainen haava välttämättä parane tasaisesti kuin taikasauvan iskusta eikä se ole vakavaa. Kärsivällisyys ja rauhassa odottelu eivät ole hyveitäni oman koiran kohdalla...

Mietin hetken laittaako Siirin haavasta tänne kuvia, sillä eivät ne mitään kovin suloisia ole, mutta ehkä niistä on apua jollekin muulle.


Yllä haava kolmantena leikkauksen jälkeisenä päivänä haavalapun poistamisen jälkeen. Täysin parantuneen ja punoittavan alueen rajakohdan jälkeen näkyy joitakin senttejä pitkä tulehdusalue, jonne oli kertynyt märkää. Loppuosa on vain ärtynyt ja verenvuotojen takia turvonnut.

Jos näin jälkiviisaana tekisin jotain toisin, niin olisin vaihtanut koko haavalapun kertaalleen tai ottanut sen kokonaan pois jo aikaisemmin varsinkin kun kelit olivat tuolloin ihan hirveät. Haavan ensimmäisestä puolikkaasta poistin haavalapun ennen jälkimmäistä puolikasta koska se oli litimärkä kudosnesteistä, ja juuri tuo ensimmäinen puolikas oli todella kauniisti parantunut jo tuolloin kolmantena leikkauksen jälkeisenä päivänä.



Tässä on haavan loppuosa viime viikonloppuna, vajaa kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Kuten näkyy niin tulehdusalueen punoitus ja turvotus ovat hävinneet, mutta jotain märkää sieltä vielä tuossakin vaiheessa erittyi.

Nyt keskitynkin sitten parantelemaan enempi itseäni, sillä makailen jo toista päivää kotona angiinan takia ja pelkän ibuprofeenin voimalla tätäkin kirjoitan. Jo ovat maailmankirjat menneet sekaisin, sillä en muista koska viimeksi olisin ollut kipeänä, edes pelkässä kuumeessa. Yläasteella tai lukiossa ehkä?

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Tulehduksen hoitoa

Nyt on antibioottikuurin viides päivä menossa. Viljelyn tulokset tulivat pari päivää sitten ja kyseessä oli Staphylococcus Pseudointermedius, jonka pitäisi olla herkkä käytetylle antibiootille. Kyseessä on ihan koiran omaan normaalimikrobistoon kuuluva bakteeri.

Aloin kuitenkin huolestua, kun märkää vaan erittyi ja erittyy yhä antibioottikuurista ja joka lenkin jälkeen tapahtuvasta suihkuttelusta huolimatta. Joten puhelin taas käteen ja muutama soitto - minulla kun oli sellainen mielikuva, että antibioottikuurit purisivat todella nopeasti ja tulehtuneesta alueesta tulisi varsin nopeasti puhdas ja siisti. No, ei se nyt ihan noinkaan välttämättä mene tässä tapauksessa. Ilmeisesti märkää oli alkanut kertyä jonnekin piiloon paiseeksi, ja nyt sitä vasta vuotaakin ulos kuurin ruvettua tepsimään - toivottavasti. Punoitus ja turvotus ovat vähentyneet, ja kahta muuta tulehduksen tunnusmerkkiä eli kuumotusta ja kipua en havaitse lainkaan. Siiri on ollut todella pirteä eikä arista haavaa yhtään, vaikka tulehduskipulääkitys loppui jo viime viikonloppuna.

Raivostuttaa kyllä tämä käytännön näppituntuman puute. Olen melkein jo kolme vuotta hikoillut lukuisten eläinlääketieteellisten kirjojen parissa ja päntännyt yksityiskohtaisesti mm. tulehdusprosessin kulkua ja lääkeaineiden vaikutusmekanismeja napsien tenteistä tasaisesti lähinnä nelosia, ja silti - tai ehkä juuri siksi - olen aika pihalla tämmöisen "oikean elämän" tulehduksen arvioinnin kanssa, hermoilen jostain vaarattomasta imunesteen kiertohäiriöstä ym. kivaa. Hohhoijaa, pääsisipä jo kunnolla klinikalle ihan oikeasti tekemään ja näkemään asioita. Onneksi sekin aika koittaa vielä!

Vaikka Siirin yleisvointi on ollut aivan priima jo pitkään, niin jatkamme minimilenkityksellä vielä ainakin viikonlopun yli. Raukka, sillä on varmaan ihan uskomattoman mälsää ja tylsää, sillä se on itse koko ajan kuvitellut olevansa täysin terve ja toipunut! Varsinkin iltaisin Siiri on niin täpinöissään uloslähtiessä, ettei sille meinaa saada kurapukua puettua. No, patoutuneesta energiastaan ja suuresta toiminnantarmostaan huolimatta se on onneksi äärimmäisen sopeutuvainen koira eikä luonteelleen ominaisesti protestoi mitenkään häiritsevästi edes tällaista toista viikkoa jatkuvaa aktiviteettien ja kunnon lenkkien puutetta. Mahdanko koskaan enää saada yhtä täydellisen toimivan on/off-napin omaavaa koiraa?

maanantai 4. huhtikuuta 2011

AB-kuuri

Siirin leikkaushaava on tulehtunut. :-( Saimme viikon amoksisilliini-klavulaanihappo-antibioottikuurin (Synulox) siihen. Haavasta otettiin myös bakteeriviljely siltä varalta, ettei kyseinen ab-kuuri tepsikään.

Hohhoi, olen niin kyllästynyt ajattelemaan ja stressaamaan koko ajan näitä Siirin terveys- ja toipumusjuttuja, mutta kun en muuhunkaan pysty. Joku tietty nappi on aivoissa jumittunut pahasti päälle, mutta toisaalta tuo leikkaushaavan pituus on niin huikea, että kukapa ei sellaisesta huolehtisi. Sitten vielä nämä hemmetin kelit! Oikeasti, tuota haavaa on lähes mahdoton pitää täysin puhtaana ulkona, vaikka pukisin millaiset suojukset ja kurapuvut. Jos olisin hiukankaan ollut järkevämpi, niin olisin leikannut Siirin jo talvella, mutta kun ei.

Ihonalaiskudoksen turvotus on sentään onneksi pikku hiljaa vähentynyt. Kyseessä oli siis täysin vaaraton imunesteen kierron häiriö kuten lauantaina jo pohdinkin.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Röhkijät


Jottei tulisi kuvaa, että tämä toipilasaika olisi pelkkää ahdistusta, niin tässäpä kuva tältä päivältä. :-) Kauppareissulta tarttui uuden kurapuvun lisäksi tämmöinen röhkivä possu, johon Siiri tietysti ihastui siihen täysin. Siinä on meillä nyt kaksi röhkijää, sillä Siirillä on vinkumisen tilalla kaikenlaisia kurnutuksia ja röhkimistä muistuttavia ääniä.

Siiri olisi mielestään täysin valmis kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin ja vaikka jäniksiä jahtailemaan. Sen ilme olikin sanoinkuvaamattoman hämmästynyt ja pettynyt, kun eilen ensimmäistä kertaa koskaan lähdin juoksulenkille ilman sitä (oli muuten myös kamalin juoksulenkki ikinä, kaikin puolin). Mihinkään treenikentille tai pidemmille lenkeille hihnassakaan ei kuitenkaan tuommoisen, osittain ärtyneen haavan kanssa ole vielä mitään asiaa varsinkaan näillä kurakeleillä. Toivottavasti ostamani kurapuku helpottaisi tilannetta vähän (miksi ihmeessä en muuten ostanut sitä aikaisemmin?!), sillä aikaisemmat sukkahousu-t-paita -viritelmät kastuvat ulkona hetkessä.

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Lits läts ja riti räti...

...sanoo Siirin nahka. Eilen haavan liimalappua poistaessani huomasin, että sille on kehittynyt pikku hiljaa voimakas ihonalainen turvotus, jossa on mukana ilmaa. Koko selän ja kylkien nahanalaiskudos lähestulkoon hölskyy kudosnesteestä, ja painellessa kuuluu selkeää litinää ja ritinää. Sama juttu tietysti vatsapuolella.

Vaikka yleisvoinnissa ei olekaan ollut missään vaiheessa pienintäkään huomauttamista, niin melkoisen jutun sain tuostakin kehitettyä. Aamulla joskus 4.30 reilu tunti ennen töihin heräämistä heräsin Siiriä ja sen haavaa ja turvotusta ihmettelemään, ja luppoajalla töissä konsultoin asiasta ties ketä, pieneläinpäivystys mukaan lukien. Kaikkien viesti oli suunnilleen sama: mitään akuuttia hätää ei todellakaan ole kun kerran yleisvointi on priima, mutta jos tilanne ei mene ohi tai pahenee niin sitten eläinlääkäriin.

Myös kun vähän asiaa itse rauhassa tuumailin ja mietin kaikkia perusjuttuja, joita koulussani olen oppinut, niin homma muuttui kovin loogiseksi ja järkeenkäypäksi. Siiriltähän siis on leikattu pois hillitön määrä kudosta, ja tilalla on hillitön haavaontelo. Kirurgia aikaansaa terveeseenkin kudokseen aina jonkin verran traumaa, josta seuraa steriili tulehdusreaktio. Tämän seurauksena haavaonteloon ja haavaa ympäröivään kudokseen tihkuu kudosnestettä.

Yleensä imusuonet kuljettavat ylimääräisen kudosnesteen pois, mutta haavaontelossa ei niitä luonnollisestikaan pahemmin ole - nisiä suonittavat imusuonethan menivät nisien mukana. Lisäksi toinen kolmen taaimmaisen nisän alueelta imunestettä keräävä nivustaipeen pinnallinen imusolmuke leikattiin pois operaation yhteydessä, koska näin tehdään aina metastaasien varalta, jos taaimmaisissa nisissä on kasvaimia. Näin ollen siis kudosneste ei pääse poistumaan haavaontelon alueelta tehokkaasti, vaikka sitä kertyy normaalitilannetta enemmän. Tällöin nestettä tihkuu ja kerääntyy pikku hiljaa ympäröivään kudokseen.

Entäs sitten ihonalaiskudoksessa ritisevä ilma? Tähänkin on olemassa ihan järjellinen selitys: haavaontelo ei ole mikään tyhjiö, vaan sinne kerääntyy operaation aikana ilmaa. Kun haavaontelo suljetaan, ilma jää "loukkuun" ja diffuntoituu hitaasti kohti kudoksia ja kapillaareja, koska siellä hapen osapaine on pienempi kuin ilmassa.

No, mitä teen minä, tästä kaikesta konsultoinnista ja pohdinnasta huolimatta päästyäni töistä? Ajan kotiin sydän pamppaillen miettien, mahtaako Siiri olla kunnossa. No, mitä tekee Siiri? Litisee kyllä yhä, mutta myös kurnuttaa, heiluu ja keikistelee apinansa kanssa ämpäristään piittaamatta ja kiskoo ja ilakoi parhaansa mukaan ulkona, ikään kuin ei sairasta päivää olisi nähnytkään. Tosi kuolleelta näyttää joo. Joku tässä tarvitsee hoitoa ja uuden lääkityksen, mutta en ole ihan varma enää ketä... Seuraavan kerran kun soitan nimeltä mainitsemattomille henkilöille 19446543:tta kertaa pohtien "onkohan se vakavaa", saa huutaa "lääkkeet".

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Kivutonta toipumista

Kyllä Siirin kelpaa! Etukäteen ajattelin, että se olisi ihan onneton, säälittävä ressukka pari ensimmäistä päivää leikkauksen jälkeen, mutta mitä vielä. Kunnon kipulääkitys piti huolen, että mieli virkosi ennätysnopeaan. Eilen illalla Siiri jo söi hyvällä ruokahalulla niin omaa ruokaansa kuin marsujen papanoitakin ja kävi reippaasti ulkoilemassa, tänään se on ollut suorastaan turhankin innoissaan. Kömpelösti Siiri toikkaroi kauluksensa kanssa joka paikkaan, ja ulos mennessä ei meinaa nahoissansa pysyä hykerrellen tyytyväisyyttä. Ihmettelee varmaan, miksei pidemmille lenkeille pääse. Ja mikä ilahduttivinta: tänään iltalenkillä Siiri veti kuin viimeistä päivää! Tuskin mikään muu vakuuttaa Siirin emäntää yhtä hyvin siitä, että Siiri on oma itsensä ja ainakin omasta mielestään täysissä voimissaan. En ikinä unohda niitä muutamaa päivää sterilaatioleikkauksen jälkeen, jolloin Siiri oli todella kipeä ja kulki ehkä ainoita kertoja elämässään käskemättä vierelläni...

Tottakai nopeanoloinen toipuminen on osittain vain kipulaastarin ja puudutteen luomaa illuusiota, mutta kyllä minä silti vahvasti uskon oikein tujuun kivunlievitykseen leikkauksen jälkeen niin ihmisillä kuin eläimilläkin. Kivulla on tarkoituksensa kudostuhon ennaltaehkäisyvaiheessa, mutta toipumista kudostuhosta se ei edistä, päinvastoin. Kipu aiheuttaa stressireaktion, joka vie resursseja paranemisprosessilta. Ja tietysti tehokas kivunhoito on eettisesti tärkeää, sen tietää varmasti jokainen jossain leikkauksessa ollut.

Nyt vähän jännittää, miten toipumisilluusiolle käy, kun otin kipukatetrit pois. Toisaalta kipulaastarin lääkeaineen pitoisuus saavuttaa vakiopitoisuutensa hitaasti, suunnilleen samoihin aikoihin kun tuo puudutteen antaminen lopetettiin, ja leikkauskipu on luonnollisesti pahimmillaan heti leikkauksen jälkeen. Lisäksi aloin antamaan Siirille tulehduskipulääkettä.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Leikkauksen jälkeen


Siiri-parka ei aamulla ollenkaan aavistanut, mihin tänään oli joutumassa... Vuorossa oli nisäkasvainten poisto-operaatio part 1, jossa poistettiin vasemman nisärivin viisi taaimmaista nisää. Leikkaus sujui hyvin, mutta aika pöllyissähän Siiri nukutuksesta ja kipulääkityksestä on. Leikkaushaava on tosi pitkä, ja epäilemättä myöskin aivan sairaan kipeä. Siirille laitettiinkin Durogesic-kipulaastari, josta vapautuu voimakasta opioidia, fentanyylia. Lisäksi sillä on kipukatetri, johon pumppailen vuorokauden ajan neljän tunnin välein puudutusainetta (Bicain), myös yöllä pari kertaa.

Onneksi Siiri sai parhaan mahdollisen kivunhoidon, sillä tällaisena koiraani lähes yli-empaattisesti suhtautuvana minulla tekee pahaa jo ajatus siitä, että Siirillä on kovia kipuja. Katsotaan, maltanko huomenna jättää sitä lainkaan yksin (no okei, iltapäivällä on vähän pakko), sillä stressitaso on ollut huikea koko päivän ja nyt säpsin koko ajan Siirin opiaattipöhnästä johtuvaa velttoutta ja aavistuksen normaalia viileämpiä jäseniä. Pakko noin kymmenen minuutin välein tarkistaa onko se hengissä, huoh... Come on hei nyt minä, relax! Nisäkasvainten poisto on kuitenkin sentään ihan rutiinitoimenpide, ja Siiri perusterve koira, jonka pitäisi kestää leikkaukset hyvin. Minulla on tietoa, miksen voi käyttäytyä sen mukaisesti?

Saisinko jostain ostettua ihmisten henkistä tasapainoa varjelevan perussuojan/illuusion, jonka ansioista useimpien ei tarvitse päivittäin - saatika kymmenen minuutin välein - miettiä koska tuo rakas eläin tai ihminen kuolee johonkin täysin yllättävään onnettomuuteen, komplikaatioon tms? Tuo tärkeä suoja ei koskaan minulla ole ollut paras mahdollinen, ja kärsi entisestään Sophien kuoltua traagisesti. Se todisti, ettei niitä kamalia onnettomuuksia satu vain "niille muille jossain kaukana", vaan joskus saattaa epäonnen arpa osua myös läheisten tai ehkä vielä joskus itsenikin kohdalle.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

In memoriam


Adamant's Let Me See "Sophie"
2.12.2005-18.3.2011

Koiranäyttelymaailman supertähti ja äitini silmäterä Sophie kuoli äärimmäisen traagisessa onnettomuudessa, jollaista kukaan ei uskoisi osuvan omalle kohdalle ennen kuin se sitten osuu. :-( Sophie oli täysin äidin koira, mutta siltikään en voinut kuin itkeä kuullessani tapahtumasta. Käydessäni hakemassa Siirin ja marsut hoidosta Somerolta aistin joka solullani, että jotain puuttui; niin moni pieni arkinen ja vähän suurempikin asia oli eri lailla, kun Sophie ei ollut joukon keskipisteenä hääräilemässä.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Tyhjää on

Siiri ja marsut lähtivät tänään hoitoon Somerolle ensi viikon reissuni takia. Tosi outo olo, kämppä tuntuu niin tyhjältä! Minun on ikävä elukoita jo nyt, vaikkei ole tuntiakaan siitä kun eläinkuljetus lähti Someroa kohti. Mitä ihmettä ihmiset oikein tekevät ilman lemmikkejä? Minä en tiedä, sillä kohdalleni ei ole koskaan vielä osunut sellaista aikaa viimeisten 23:en vuoden aikana. Eikä toivottavasti osukaan.

Aamulla heitimme Siirin kanssa viimeisen yhteisen kunnon lenkkimme vähään aikaan, sillä heti reissun jälkeen alkaakin sitten nisäkasvainten poisto-operaatio. Somerolla raukka tuskin suostuu lähtemään lenkeille ilman mamiaan - voi ressukkaa. No, tällä viikolla tuli ulkoiltua senkin edestä, äänekkäitä lähiöjänisjahteja myöten... Olen viime aikoina pohdiskellut jonkinlaisen "kandintaudin" vaivaamana onko Siiri jostain kipeä kun se ei enää vedä yhtä tolkuttomasti lenkeillä kuin ennen, mutta ilmeisesti se on vain turtunut ja kyllästynyt pitkillä juoksulenkeillä jatkuvaan, nykyään täysin luvalliseen ja jopa suotavaan vetämiseen. Vapaana meinaan ruutia löytyy entiseen malliin.

EDIT 18.3. Nyt on entistä pahempi ikävä Siiriä, sillä sain äsken todella järkyttäviä uutisia erääseen toiseen tuntemaani koiraan liittyen. ;-( Ei sitä voi käsittää, miten kaikki voi loppua niin äkkiä, ja niin turhaan. Uskokaa siis minua ja nauttikaa jokaisesta päivästä, joka teille on lemmikkinne kanssa suotu niin kuin se olisi viimeinen yhteinen päivänne. Ja kiittäkää hartaasti kaikista niistä päivistä, jotka ovat jo takana päin.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Nisäkasvainten tarkistus

Tänään kävimme näyttämässä Siirin nisäkasvaimia eläinlääkärissä. Siirillä todettiin useita hernemäisiä, halkaisijaltaan maksimissaan 1 cm kokoisia patteja oikealla kaikissa muissa paitsi ensimmäisessä nisärivissä, vasemmalla kolmessa taaimmaisessa nisärivissä. Yleistutkimuksessa ei havaittu poikkeavaa.

Keskusteluissa tulivat ilmi juuri ne asiat, joita olen itsekin viime aikoina pohdiskellut ja joiden perusteella päädyin jo ennen eläinlääkärikäyntiä tekemään itse vakaan päätöksen leikkauksen tarpeellisuudesta. Nykyinen suositushan siis on, että kaikki nisäkasvaimet poistetaan ilman, että ruvetaan ohutneulanäyttein edes selvittämään niiden hyvän- tai pahanlaatuisuutta. Periaatteessahan eläinlääkäri ei voi kliinisen tutkimuksen perusteella sanoa ovatko nisäkasvaimet hyvän- vai pahanlaatuisia, ja vaikka voisikin, niin hyvänlaatuiset kasvaimet voivat muuttua pahanlaatuisiksi ja lisäävät näin riskiä kasvaimiin menehtymiseen. Siirillä on vielä niin paljon noita patteja, ettei ole viisasta jäädä katselemaan enää yhtään enempää jos kerran leikkauksella on suuri mahdollisuus palauttaa sen kuolemaan johtavan kasvainsairauden riski kasvaimettoman koiran tasolle. Hävettää, että olen viimeiset pari vuotta työntänyt pääni puskaan ongelmalta ja tuudittaunut autuaasti mutuiluihin sen sijaan, että olisin luottanut omaan tiedonhakutaitooni, tietämykseeni ja järkeeni.

Koko juttuhan alkoi siitä, kun Siirillä diagnosoitiin 12/2008 maitorauhasen hyperplasia juoksun jälkeen. Tällöin nisät olivat täynnä melko suuria, rypälemäisiä ja osittain ryynittyneitä mollukoita. Leikkausta ei suositeltu, ja eläinlääkärin ennustuksen mukaan muutokset pienenivät radikaalisti n. kuukauden sisällä eläinlääkärikäynnistä. Jäljelle jäi kuitenkin pieniä, hernemäisiä ja selvästi rajoittuneita patteja. 3/2009 steriloin Siirin ja siitä saakka nuo nisäkasvaimet ovat säilyneet samanlaisina. En kokenut aikaisemmin tarpeelliseksi poistattaa niitä, sillä niiden historia ja käyttäytyminen viittaavat erittäin vahvasti hyvänlaatuisuuteen ja lisäksi nykyisistä nisäkasvainten hoitosuosituksista huolimatta jonkin verran on vielä vallalla "odota ja katsele" -näkemystä. Kuitenkin kahlattuani viime aikoina läpi ison kasan aiheeseen liittyviä tutkimuksia olen vakuuttunut siitä, että tuo näkemys ei ole alkuunkaan ajan tasalla ja leikkaus on aina paras vaihtoehto olipa kasvainten historia mikä hyvänsä. Asian voi ajatella jopa niin, että mitä kiltimmiltä kasvaimet vaikuttavat, niin sen todennäköisempiä ovat leikkauksella saavutettavat hyödyt! Hyvänlaatuisilla kasvaimillahan uusimisriski on pieni ja voidaan puhua parantavasta hoidosta.

No, takaisin asiaan eli eläinlääkärikäyntiin. Yleistutkimuksen ja nisien hiplailun jälkeen ryhdyimme ottamaan verinäytteita, ja pääsin itsekin ensimmäistä kertaa verinäytteenottoa kokeilemaan. Aika vaikeaa oli... Saatiin kuitenkin näytteet Siirin kiltisti ja kärsivällisesti antaessa tökkiä molempiin etujalkoihin reikiä. Arvot olivat viitearvojen sisällä AFOS-arvoa lukuunottamatta, mutta sekään ei ollut koholla mitenkään hälyttävästi. AFOS eli alkaalinen fosfataasihan siis on eräs maksaentsyymi, jonka pitoisuuden nousu veressä kertoo maksakudoksen tuhosta. Siirillä kuitenkaan kyse tuskin on mistään vakavammasta, joten jäämme tuon osalta vain seurailemaan tilannetta.

Röntgenissä Siiristä otettiin nisäkasvainleikkauksia edeltävät rutiininomaiset thorax-röntgenkuvat kolmesta suunnasta metastaasien varalta. Mitään ei alustavasti löytynyt, tosin jäämme vielä odottelemaan röntgenlääkärin lausuntoa. Kaikkiaan siis kontrollitutkimuksissa ei leikkaukselle havaittu estettä, joten ensimmäinen leikkausaika on nyt varattu.

Kuten viime postauksessa arvelinkin, Siirille ehdotettiin kasvainten poistoa kahdessa erässä niin, että operoidaan yksi puoli kerrallaan kuukauden välein. Toiseen nisärivistöön tehdään radikaali mammaektomia eli koko nisärivistö poistetaan kokonaisuudessaan. Vasemmalta puolelta poistetaan todennäköisesti kolme viimeistä maitorauhasta. Pankrottiahan tämä operaatio minulle tietää: Siirillä ei ole vakuutusta eikä minulla ylimääräistä reilua tonnia. Mutta kuten aikaisemmin jo sanoin: jos saan tällä tavoin yhdenkin terveen elinvuoden Siirille lisää - kuten todennäköistä on - niin kasvainten poisto on ehdottomasti tuon rahasumman arvoista. Nyt ei olla ostamassa materiaa, vaan lisää yhteistä aikaa. Joskaan eihän yhteisten vuosiemme arvoa voi rahalla edes mitata.

Edit 14.-15.3. Muokattu kertomusta ajan tasalle ja neutraalimpaan ja täsmällisempään muotoon. :)

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Prosessi nisäkasvainten poisto alkakoon

Siirillä on jo kauan ollut pieniä, hyvänlaatuisia nisäkasvaimia, jotka eivät ole kasvaneet mihinkään. Yksi päivä kuitenkin hiplailin niitä itkeskellen valehtelematta koko illan miettiessäni, onko yksi mahdollisesti hieman suurentunut, ja päätin, että aivan turha minun on järkeäni niiden takia menettää. Täysin typerää vain "odottaa ja katsella" kun on olemassa sellaisia asioita kuin eläinlääketiede ja kasvainkirurgia. Itse asiassa on todella hämmästyttävää, etten jo paljon aikaisemmin ole tarttunut tuumasta toimeen ja poistattanut noita, vaan tuudittaunut mutu-henkisiin mielipiteisiin ja arvioihin tyyliin "ei ne sitä koskaan tule vaivaamaan". Ehkä ei, ehkä kyllä. Ei voi tietää, sillä hyvälaatuinen kasvain ei ole koskaan ehdottomasti mikään stabiili, lopullinen tila, vaan sitä on aina pidettävänä potentiaalisena vaiheena kasvaimen progressiossa hyvänlaatuisesta pahanlaatuiseksi. Sillä kaikki pahanlaatuiset kasvaimet ovat kehittyneet hyvänlaatuisista. Kukaan ei voi ennalta ennustaa, tuleeko hyvänlaatuiseen kasvaimeen ajan kuluessa mutaatioita, jotka muuttavat sen kiltistä, selvästi rajoittuneesta kasvaimesta aggressiiviseksi ja metastaaseja lähettäväksi pirulaiseksi. Siinä vaiheessa voikin olla jo myöhäistä tehdä yhtikäs mitään, joten parempi hoitaa homma pois päiväjärjestyksestä silloin kun kaikki on vielä hyvin!

Myönnän kyllä, että tuollaiset harmittomat pienet kasvaimet ovat englanninspringereillä yleisiä ja sprinkut voivat niiden kanssa elellä onnellisesti vanhuuteen saakka. Kuitenkin jos noiden poistaminen vähänkin lisää todennäköisyyttä yhteenkin lisäelinvuoteen - kuten tutkimukset selkeästi osoittavat - niin niiden poistaminen on minulle joka sentin arvoista. Isoissa koiratalouksissa ei välttämättä ole niin nuukaa elääkö joku tarpeettomaksi käynyt eläkeläismummokoira 12 vai 13 vuotta, mutta tällaiselle vannoutuneelle yhden koiran ihmiselle sillä on todella suuri merkitys - paljon suurempi kuin sillä, saanko tilalle uuden hienon harrastuskoiran. En edelleenkään halua uutta koiraa, vaan ennen kaikkea nauttia Siirin terveistä elinvuosista niin kauan kuin ikinä vain mahdollista.

Mutta enivei, eläinlääkäriaika kasvainten tarkistusta varten on varattu ja olen vakaasti päättänyt, että poistatan mahdollisuuksien mukaan kaikki Siirin kasvaimet, maksoi mitä maksoi. Luulen, että ehdottavat kasvainten määrän ja hajaantuneen sijainnin takia täydellistä masektomiaa kahdessa erässä - will see.

Kirjoittelen varmaan prosessin myötä aiheesta tarkemmin, sillä olen jo koulunkin takia opiskellut aihetta ja teenpä siitä parhaillaan kanditutkielmaakin. Itse asiassa palaan tästä kahlaamaan koiran nisäkasvainten metastointia käsitteleviä artikkeleita...

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Viikon liikunnat

Olen nyt jotenkin superinnostunut kaikista liikunta- ja ravintojutuista, ja tuntuu, että tarvitsisin jonkun ihan oman kanavan niihin liittyviä pohdiskeluja ja seurantaa varten. En kuitenkaan ole halukas pitämään mitään omaa lifestyle-blogia tms. vaikka niitä rakastankin lukea, joten kai sitten vain pistän näitä liikuntajuttuja tänne hassusti koirailujen ja marsuilujen sekaan. :-D Puolustukseksi voin sanoa, että Siiri on hyvin vahvasti osallisena liikuntaharrastuksessani - jos minä liikun aktiivisesti, niin yleensä liikkuu Siirikin!

Koska kammoan nykyään Kalorilaskurin kaltaisia palveluita, joihin kirjataan orjallisesti ylös kaikki päivän syömiset ja liikunnat (kalorien laskenta sucks), niin ajattelin sen sijaan ruveta kirjaamaan liikkumisia fiiliksineen viikottaisten treenilokien muodossa ylös tietokoneelle ihan omalle kovalevylle. Joskus sitten pistän niitä tännekin, koska julkinen loki on tosi hyvä persiillepotkija.

MA kävelylenkki 45 min
TI juoksulenkki 45 min (perus)
KE kävelylenkki 45 min, zumba 1 h
TO salitreeni 1 h (1-jakoinen ohjelma, perusliikkeitä vapailla painoilla) + agilitytreenit
PE lepo
LA juoksulenkki 30 min (perus, piti olla pidempi ja tempo, mut mut...)
SU juoksulenkki 1,5 h (kevyt)

Salilla en ollut käynyt nyt n. kuukauteen, ja voi luoja miten mannaryyneiksi lihakset siellä menivätkään! Perjantaina en saanut lähdettyä edes kevyelle kävelylenkille Siirin kanssa (vähänkö tuli huono omatunto), ja lauantain juoksutreeni meni totaalisen pipariksi kun yritin väen väkisin vetää tempotreenin (40 min reipasta juoksua + verryttelyt ja lämmittelyt) kipeillä ja palautumattomilla, kyykyllä ym. massaliikkeillä rääkätyillä lihaksilla. Eihän siitä tullut yhtikäs mitään: jo alkuverkassa tuntui siltä, kuin olisi ollut jaloissa lyijyä ja reipasta vauhtia juokseminen oli silkkaa helvettiä. Niinpä annoin lihaksilleni armoa, ja kymmenen minuuttia vähän kovempaa juostuani hidastin ja käännyin ennen aikojani takaisin. Kauhea kokemus!

Vielä tänäänkin oli vähän doms-kipuja ja pitkän lenkin alku olikin epäilyttävästi eilisen kaltainen, mutta puolen tunnin kuluttua koin onneksi saman ilmiön kuin niin monta kertaa aikaisemminkin: juoksu alkoi yhtäkkiä kulkea kevyesti kuin unelma. Niinpä kipittelin onnellisena Siirin kanssa Kivinokkaan ja takaisin.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Suhdeongelmia ja ongelmasuhteita...

...poikamarsuilla meinaan. Aika pian palattuani marsuineni takaisin Helsinkiin särkyi illuusioni neljän marsuni ikuisesta onnellisesta ja ongelmattomasta yhdessäolosta, sillä William alkoi kiusata Jamesia. Se ei antanut tämän tulla lähellekään ja tyrannisoi Jamesia myös ajamalla sen pois kaikilta ruokapaikoilta yms. milloin nyt pikkuherraa sattui huvittamaan. Välillä tuli pieniä mylläköitäkin, ja noin kuukauden tuota menoa seurattuani en enää vain kestänyt katsella Jamesin ainaista surkeaa kökötystä mökissään.

Ajattelin ratkaisevani ongelman parinvaihdolla, ja James pääsi maailman luotettavimpana, kaikkien kanssa toimeen tulevana marsuna pitämäni Edwinin seuraan. Edwin on kuitenkin uusien marsujen saavuttua keksinyt ruveta hurisemaan ja nylkyttämään, ja sitähän James ei sietänyt sitten ollenkaan. James alkoi vedellä Edwiniä turpaan ihan surutta - kiusatusta tuli siis kädenkäänteessä kiusaaja. Kerran oltuani illan ja yön poissa ja palattuani kotiin löysin marsut aivan jäätävän hyisistä tunnelmista lopen uupuneina ja nuhjuisen näköisinä, eli ilmeisesti poissaollessani oli tapeltu oikein antaumuksella ja pitkän kaavan mukaan. Eihän siinä voinut muuta tehdä kuin laittaa marsut erilleen rauhoittumaan.

Tällä hetkellä kokeilen viimeistä mahdollista pariratkaisua, eli yhdessä ovat nyt James ja Anton ja William ja Edwin. Kuluneen viikon perusteella tämä vaikuttaisi toimivimmalta: James ja Anton sietävät toisiaan kohtuullisesti, ja William ja Edwin ovat oikein ylimmät ystävät. Ei Jamesista kyllä taida mitään sydänystävää kenenkään kanssa tulla, sillä se vaikuttaa yhä vähän angstiselta ja epäsosiaaliselta kaikkien kanssa, mutta pääasia on, etteivät nuo kohtuuttomasti toisistaan stressaa.

Välillä nämä marsujen suhdeongelmat ovat ketuttaneet urakalla, varsinkin kun tasan tarkkaan tiedän, mikä niihin olisi parhaiten tepsinyt: suuret tilat ja elo yhtenä laumana Someron malliin. Edelleen marsut saavat lähes päivittäin juosta yhdessä, ja silloin mitään ihmeempiä ongelmia ei koskaan ole. Kuitenkin sitä aitausta joudutaan vielä odottelemaan jonkin aikaa, kuten eräässä aikaisemmassa postauksessa olikin puhetta.

Siirin kanssa olemme nyt elelleet hiljaiseloa, sillä viime viikkojen agitreenit ovat jääneet välistä mm. pakkasen ja Purinan käyttökiellon takia. Muuten on pidellyt niin kiirettä, ettei oikein ole vakiolenkkejä kummempaan touhuiluun ollut aikaa ja energiaa. Toissapäivänä kyllä teimme sitten sitäkin ihanamman 1,5 tunnin juoksulenkin Kivinokkaan huikean aurinkoisessa säässä - olipas taas mahtavaa, ja tuo Kivinokka lumosi minut täysin! Kuntokin on ilmeisesti noususuunnassa, sillä vauhti on kasvanut (nyt 9,2 km/h) perstuntuman lenkin syketasosta (=leppoisa peruskuntotaso) pysyessä ennallaan. Sykemittariahan minulla ei toistaiseksi ole, pitäisi varmaan jossain vaiheessa hankkia.

Viikko sitten Siiri oli vuorokauden hoidossa uudessa paikassa, ja voi herranjestas tuo on sitten ihan mahdoton ressukka ilman mamia. Oli kuulemma vain odottanut minua oven takana reagoimatta oikein mihinkään ympäristön tapahtumiin. No, tuohon samaan apatiaanhan Siiri vaipuu aina hoidossa, ihan yhtä lailla jopa Somerolla. Siellä se ei lähde lenkeillekään kun ilman hihnoja voi jäädä pihaan oven taakse kököttämään.

Lisäksi ollessani Siirin kanssa itse kylässä, esim. juuri Somerolla tai poikaystäväni luona, se on jotenkin levoton normaaliin verrattuna. Täällä omassa kodissa Siiri vaan nukkuu, nukkuu ja nukkuu autuaasti pedillään, mutta "vieraissa" se kyttää ja valvoo jaloissa pyörien jokaista liikettäni ihan rasittavuuteen saakka. Mami, mamimamimami. Oma mami ja oma koti ovat Siirin suurin onni! Miten se ikinä pärjää maaliskuun lopussa, jolloin lähden viikon lomamatkalle?

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Agikisailua

Käytiin eilen illalla Hyvinkään kisoissa hyllyttämässä pari rataa. Tarjolla oli kaksi Ritva Herralan suunnittelemaa agilityrataa ja etenkin ensimmäinen oli teknisesti varsin kinkkinen - paljon ei tuloksilla sillä radalla juhlittu, nollia tuli yksi ja hyllytysprosentti oli suuri. Varsinkin oikeisiin putken päihin ohjaamisen kanssa sai molemmilla radoilla olla tarkkana. Hyllyhän meillekin sitten napsahti, ja ihan perusohjausmokan takia. Siiri oli tulossa mutkaputkesta, ja tarkoitus oli jatkaa viistosti vasemmalle muurille. No, tein siinä kohtaa saman typerän virheen mitä joskus treeneissäkin, enkä ollut vastaanottamassa Siiriä putkelta vaan jätin sen selän taakse olettaen sen osaavaan kääntyä muurille itse... No eihän se kääntynyt, vaan hyppäsi suorassa linjassa putken tulopään kanssa olleen pituuden väärään suuntaan. Näin siinä käy, jos olettaa eikä ohjaa. Siiri oli kyllä mukavan pirtsakka ja sinkoileva radalla, ei ollenkaan niin tahmea mitä viime kisoissa - siitä olen todella iloinen. Se olisi tuolla tuulella vaatinut paljon tiukempaa ja kurinalaisempaa ohjausta.

Toisella radalla Siirille tuli ensin kieltovirhe mutkaputkella, jonka taaempaan päähän piti ohjata hyppy-muuri-irrottelun jälkeen. Olin luultavasti niin keskittynyt ohjaamaan Siiriä ohi putken väärän pään, että unohdin kääntää ja "työntää" sen suoraan juoksulinjaan nähden poikittain sijainneeseen putken päähään. Putken jälkeen oli 90:en asteen avokulma kepeille, rengas ja hyppy 90:en asteen kulmassa juoksulinjaan nähden. Tässä kohtaa Siiri jostain syystä ajautui hypyn väärälle puolelle ja hyppäsi sen väärään suuntaan. Joku ohjausmoka varmaan sekin - vaikea analysoida näitä omia suorituksia jos ei kisoissa satu olemaan suoritustamme silmä tarkkana tiiraavia tuttuja, sillä harvoin tiedostan ja muistan tarkkaan mitä tein radalla. :-D

Tänään käytiin hakemassa oikein kunnon euforiaa ja aurinkoterapiaa ulkona 1,5 tunnin juoksulenkiltä. Olipas ihanaa, minä sitten rakastan noita pitkiä, verkkaisia juoksulenkkejä! Niillä saa väsytettyä kunnolla itsensä, mutta samalla voi antaa ajatusten virrata ja nauttia maisemista. Ja kuten jo olen todennutkin, niin pitkillä ja rauhallisilla lenkeillä karpin rasvapolttoinen moottori on parhaimmillaan. Vauhti oli täsmälleen sama (8,7 km/h) mitä viikko sitten, mutta kesto hieman pidempi. Hyvin jaksoin juosta, ja varmaan olisi mennyt paljon enemmänkin kilometrejä. Täytyy muistaa, että vielä viime syksynä tunsin itseni sankariksi juostuani vaivaisen viiden kilometrin lenkin.

torstai 10. helmikuuta 2011

Lisää onnistumisagittamista


Onpas ollut hässäkkää tämä viikko! Ja silti vain nyherrän joidenkin ratapiirrosten kanssa sen sijaan, että olisin tekemässä jotain tärkeämpää, mutta agilityinnostus ei katso kalenteria. ;-) Kannattaa ottaa siitä kaikki ilo irti nyt kun sitä kerran piisaa!

Teimme Minnan K9-treeneissä kahta samantyyppistä hyppyrataa, joista ensimmäisen ratapiirros yllä. Alkuun palkkaa ekasta esteestä viime kisojen lähtökooman takia, sitten rataa työstämään. Ohjausta alkuradan putken oikeaan päähän kokeilin sekä kutsuhypyllä kakkosesteen takaa että pakkovalssi-valssi-yhdistelmällä - molemmat toimivat. Nelonen kauniisti takaakiertona, kepit väärältä puolen hyvin (sic!). Kutosen jälkeen ensin turhan pitkä kaari valssilla, jaakotuksella tuli tiukempi käännös (ylläri!). 13:sta Siiri meni ensin ohi kun olin vähän myöhässä valssissa. Kaikkiaan ekalla kierroksella tuli siis tuo yksi kieltovirhe, toka kierros vedettiin nollalla läpi.


Toinen rata oli tämännäköinen. Tehtiin se kaksi kertaa nollalla läpi, ja hyvin tehtiinkin! Ohjaus oli ajoissa ja ajatus koko ajan mukana radalla, Siiri teki hyvin ja mm. haki hienosti kepit ja kesti valssin niiden jälkeen, meni kauniisti takaaleikkauksella puomille ja teki hienot juoksukontaktit (meidän ehdoton vahvuus!). On tuo agility helppoa kun se sujuu. :-D Kepeilläkään ei tullut tänään yhtä ainoata virhettä, joka oli oikein balsamia - vai sanoisinko enemminkin tujua kortisonirasvaa - kroonisen keppiangstin aiheuttamille haavoilleni.

Vakavasti puhuen olemme kyllä ihan oikeastikin mielestäni kehittyneet talven aikana - jos ei niitä keppejä nyt kuitenkaan vielä lasketa. Ihan eri fiilis nykyään radoilla, kun on enemmän itseluottamusta ja kykyä suunnitella omaa ohjaamista. Tällöin ajatus on todennäköisemmin mukana radalla myös koiran kanssa, eikä homma mene aina sellaiseksi ihme räveltämiseksi ja "mä-en-osaa-mitään" -kiukutteluksi. Nyt saattoi onnistumisiin kyllä vaikuttaa kyllä sekin, että ehdin kerrankin lenkkeilyttää Siirin kunnolla ennen treenejä ja se oli siksi aivan täydellisessä vireessä: keskittynyt, äänetön ja samalla säpäkkä ja vauhdikas!

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Kuvia Hyvinkään agilitykisoista




Kuvat Jukka Pätynen (koirakuvat.kuvat.fi)

Lenkkeilyä

Käytän tätä blogia entistäkin "häikäilemättömämmin" ihan vain apuvälineenä omiin tarkoituksiini, ja rupean vähän seurailemaan täällä juoksuharjoitteluni edistymistä riippumatta siitä liittyykö se koiriin (tai marsuihin, hehheh...). Haluan edes vähän jotain dataa talteen mahdollisesta kehittymisestäni. No, eiköhän tämä blogi ennen kaikkea juuri itseäni varten ole olemassa. :-)

Sunnuntaisin on minulla aina nykyään ohjelmassa pitkä, rauhallinen juoksulenkki, jotenpa siis juostiin Siirin kanssa vajaan 12:sta kilometrin lenkki Herttoniemessä. Aikaa kului 1 h 20 min, ja se tekee juoksuvauhdiksi n. 8,7 km/h. Tavoitteeni on juosta puolimaraton kahdessa tunnissa, joten töitä vielä on. Onhan tuo juoksuvauhti vuodenvaihteen jälkeen pikkuhiljaa hilautunut ylöspäin, joten eteenpäin mennään.

Juoksu kulki ihan mukavasti, kunhan alun puurojaloista vain pääsi eroon! Sen jälkeen tuntui pitkään siltä, että tässä voisi juosta maailman tappiin kuin Forrester Gump ikään. Minä kun olen tällainen turhankin spontaanisti hiilareita välttelevä karppaaja, niin "juoksuflow" tulee yleensä vasta n. puolen tunnin kuluessa ja vain pitkillä lenkeillä rasvakoneen pyörähdettyä kunnolla käyntiin. Spurtit ja temmot sujuvat todella vaihtelevasti kun en niitä hiilareita edelleenkään tarpeeksi pistä naamariin... Esimerkiksi eilen intervalleissa jalat olivat kuin lyijyä ja syke huiteli ties missä.

Siiri kulki taas hienosti välittämättä sunnuntain lenkkiruuhkasta, kuten aina. Kyllä silti vaan odotan jo kovasti kevättä, että pääsemme kunnolla taas valtaamaan hiihtäjien viemät lenkkipolkumme! Toki latujen vierellä on nytkin pakko lähes joka lenkillä juosta, sillä pelkästään kävelijöille varattuja reittejä on todella vähän enkä pelkästään kaduillakaan pysty pitkiä lenkkejä tekemään. Onneksi mitään huutoja ei tänä talvena ole vielä tullut.

Pitää myös tähän samaan syssyyn antaa täydet propsit Viikin/Herttoniemen koiranomistajille! Te olette mahtavia! Aina ihan huuli pyöreänä lueskelen koirafoorumien keskusteluja kaupunkien vastuuttomista koiranomistajista, jotka antavat tottelemattomien rakkiensa häiritä vapaana muiden ihmisten ja koirien elämää. Minulla kun ei vielä koskaan asuessani kaupungissa - ensin vuoden Turussa, nyt takana reilut 2,5 vuotta asumista Helsingin Viikissä - ole tullut lenkillä vastaan tilannetta, jossa joku vapaana oleva koira olisi tullut häiritsemään meitä. Toistan, ei koskaan (sic)! Sen sijaan maalla on kyllä sattunut joskus ikäviä tilanteita, kun pihaan yksin unohdetut yli-innokkaat uroskoirat ovat tulleet ahdistelemaan Siiriä.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Kakkosten korkkaus ja eka LUVA + agilitypohdintaa

Olipas perin agilityntäyteinen päivä! Aamulla olimme agilitytreeneissä BAT-hallilla. Ohjaaja ei ollut paikalla, mutta saimme kyllä kaikenlaista pientä kivaa treenailtua vaikka Siiri räyhäsikin niin, että koko halli raikasi.

Iltapäivällä oli HAU:n järjestämät kakkosluokan kisat, joissa tarjolla oli hyppyrata ja kaksi agilityrataa, kaikilla tuomarina Kari Jalonen. Ihanaa, kun kaikki radat olivat peräjälkeen niin ei tarvinnut koko päivää Purinalla viettää! Ensimmäinen rata, hyppäri, meni melkoiseksi estesähläilyksi: kepeiltä keskeltä virhe, pituudelta kaatui pala ja lopuksi vielä putkelta kielto ihan helpossa kohdassa. Varmaan en loppusuoralla enää juuri panostanut ohjaamiseen. Yliaikaakin tuli jotain seitsemän sekuntia kaikkien korjailujen takia, eli ei järin hieno aloitus...

No, ei muuta kuin uutta rataan putkeen vaan. Nyt me onnistuimme: saldona 0-tulos, AV -2,82, sijoitus 3/30 ja ensimmäinen LUVA kakkosista! Nollia ei tainnut kolmen parhaan lisäksi muita tulla, ja se oli meidän onnemme, sillä vauhdissahan Siiri ei parhaimmillaankaan tule koskaan pärjäämään bordercollieille jo pelkästään fysiikkansa takia.

Viimeisellä radalla tuli taas keppien keskellä samanlainen aivan turha virhe kuten ekallakin radalla ja pian sen jälkeen hyllytimme radan Siirin mennessä putken väärään päähän. Voi halvatun vattu noita keppejä, siis oikeesti nyt jumalauta, Siiri on kerrassaan vaan niin huono niillä ja virheitä tulee, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, treeneistä ja kisoista toisiin, väärällä ja oikealla puolella, varmisteltuina ja huolimattomasti ohjattuina. Minun puolestani kaikki maailman kepit saisi työntää ikuisiksi ajoiksi paikkaan jonne aurinko ei paista, sillä ei kyllä suoraan sanottuna ole hajuakaan miten tuota kroonisen epävarmalle ja huonolle tasolle jämähtänyttä keppien suorittamista lähtisi parantamaan. No joo, tietysti treenata pitäisi niitä paljonpaljonpaljon ja vielä vähän enemmän, mutta kaikesta huolimatta en kuitenkaan ole valmis maksamaan näin talvella pk-seudun huimia hallivuokraushintoja pelkkien keppien takia kun kaksissa ohjatuissa treeneissäkin jo käyn. Niissä olen treenannut keppejä sen minkä olen voinut, joten nyt on vähän no can do -olo.

Toinen näissä kisoissa kristallisoitunut, agilityuraamme vielä jossain vaiheessa jarruttava ongelma on Siirin liian hidas vauhti. Kyllä, luitte aivan oikein, myös kaikki meidän kanssa samoissa treeniryhmissä treenaavat. Okei, kuten jo sanoin, Siiri ei tule ikinä mitenkään yltämään bortsujen tasolle vauhdissa ja sitä minun on ihan turha harmitella, ja sprinkuksi sen vauhti on kisoissakin ihan ok. Kuitenkin näitä himmailukisoja on nyt viimeisen puolen vuoden aikana ollut liikaa, ja minun on pakko myöntää, että kisatilanteissa Siiri ei ole sama koira kuin treeneissä. Se saattaa tehdä ulkopuolisen silmin siistiä, reipasta ja hyvää työtä, mutta se ei kuitenkaan yksinkertaisesti ota itsestään läheskään täysiä tehoja irti. Onhan se nyt aivan selvää kun vertaa esim. treenien ja kisojen ohjauspohdintojani: treeneissä hiomme ennakoivaa ohjausta ja mietimme ehdinkö tekemään sitä ja tätä, kisoissa taas saan parhaani mukaan vedättää ja hoputtaa Siiriä. Treeneissä Siirille on tullut jo tavaksi sinkoilla sumeilematta sinne esteelle minne sen nenä näyttää ollessani hitusenkin myöhässä, kisoissa taas estehakuisuutta on turha pelätä ja miettiä ohjausta suunnitellessa. Njoo, onhan tuolla puolensa. :-D

No, ehkä saan kuitenkin laukaistua jotenkin nuo Siirin kisahimmailut, sillä ne tuntuvat painottuvan paljolti radan alkuosuuteen, kuten tänäänkin. Kisalähdössä Siiri on kuin huumattu normi-Siiriin verrattuna, mutta yleensä aina jossain vaiheessa se huomaa, että ai tää olikin tämä juttu, eihän tässä tapahdukaan mitään pahaa. Loppusuoralla Siiri onkin sitten jo täydessä vedossa, ja maalissa kiskotaan hullun lailla lelua. Siispä palkkauksen painopistettä pitää siirtää treeneissä alkuun - paljon palkkaa heti jo ENSIMMÄISEN esteen jälkeen yhdistettynä kisamaisiin alkuvalmisteluihin! Viime aikoina olemme tehneet paljon täyspitkiä ratoja, joilla olen palkannut aina vasta aivan lopussa.

Oho, tulipas kauheasti negatiivissävyistä juttua, vaikka oikeasti tämä päivä oli ihan hieno! Meillä on ollut tulosten puolesta erinomaisen onnistunut agilityvuoden avaus, ja motivaatio lajiin ja halua kehittyä siinä on kova.

torstai 3. helmikuuta 2011

Onnistumisagit


Jos viime viikolla oli ketutusagit, niin tällä viikolla oli sitten onnistumisagit! Ruuhkaakaan ei ollut juuri lainkaan, joten ehdin hyvin ulkoiluttaa Siiriä juuri ennen treenejä. Se varmaan auttoi pahimpiin kuumumisiin ja sinkoiluihin.

Tehtiin ylläolevaa kolmosluokan hyppyrataa. Tosi kivan ja selkeänoloinen rata, vaikka omat koukkunsa siinäkin oli näennäisestä helppoudesta huolimatta. Heti ensimmäinen kierros vedettiin kuitenkin virheettömästi läpi yhtä pujottelun viimeisessä välissä tullutta virhettä lukuunottamatta. Hienosäätöä toki löytyi: ensimmäinen ohjaussuunnitelmani sisälsi mm. ryysimisen valssaamaan seiskaputken jälkeen, mikä ei ollut kovin fiksua - kiirehän siinä tuli. Niinpä seuraavalla kierroksella lähetin koiran putkeen ja menin passiin pussin luo, ja vasta sen jälkeen puolenvaihdos. Tällaista ennakoivaa ohjausta ehdottomasti lisää ohjaussuunnitelmiini - Siiri on hyvin estehakuinen koira, joten ihan turha koko ajan juosta sen rinnalla kun voi kaikessa rauhassa ilman hurjaa spurttaamista lähettää sen esteelle ja mennä itse valmiusasemiin seuraavan esteen luo. Tällä tavoin ohjaus on paljon todennäköisemmin ajoissa!

12:sta jälkeen tiukka haltuunotto ja lähetys renkaalle, jonka jälkeen pituus takaaleikkauksella. Seuraavaksi saatoin taas hyödyntää Siirin estehakuisuutta, joten Minnan ohjeiden mukaisesti lähetin Siirin "pimeään putkensuuhun" ja kiersin itse putken sen toiselta puolen. Toimii heevetin hyvin! Tosin vikalla eli kolmannella kierroksella unohdin kääntää rintamasuuntaa ja "vetää" koiran oikealla kädellä putkeen, jolloin Siiri luonnollisesti meni putkensuun ohi ihan niin kuin ohjattiin. Enivei, tuolla tekniikala jäi hyvin aikaa ennakoivaan valssiin esteellä 16.

Kaikkiaan vedettiin musta molemmat tosin hyvin ja opin mm. että kannattaa luottaa Siirin estehakuisuuteen ja oikeasti hyödyntää sitä!

Sori, tämä blogi on nykyään ennemminkin minun oma henkilökohtainen agitreenipäiväkirja. Jatkan silti tätä tyyliä agitreenien ylöskirjauksessa niin kauan kuin intoa vaan riittää, sillä olen havainnut, että kaikista tämäntyyppisistä oppimispäiväkirjoista on minulle todella paljon hyötyä! Vaikken myöhemmin koskaan näitä lukisikaan, niin asiat jäävät näin paremmin mieleen seuraavaa kertaa ajatellen.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Tavoitteita, unelmia, kisoja... Joo! Jee!

Halusin vain tulla kertomaan, että tänään oli hyvä päivä!! Huolimatta siitä, että palailin eilen yöllä kolmen aikoihin kotiin sain vaikka mitä aikaiseksi. Tein ahkerasti koululla supermielenkiintoisia kouluhommia (farmis on ihan mun juttu!), tiskasin viikon aikana kertyneen massiivisen tiskivuoren, treenasin Siirin kanssa tokoa, heitin juoksulenkin ja lopuksi huilailin sylittelemällä marsuja. Kaikki sujui ihan superhienosti! Siiri oli aivan ihana tokotreeneissä, tuli ihan tippa linssiin - se suorastaan säteilee iloa ja onnea aina päästessään tokotokomaahansa ja kanavoi valtavan intonsa juuri siihen mihin pitääkin (no okei, mitä nyt "vähän" heittää ylimääräistä rundia tokoleluineen, mutta se suotakoon neidille :-). Heti sen jälkeen juoksimme vetoja, ja kivasti kulkivat nekin. Ensimmäistä kertaa suorastaan nautin kunnon spurttailuista Siirin kanssa siinä missä ennen olisin halunnut aina vain hölkötellä pitkiä lenkkejä rauhalliseen tahtiin ja antaa ajatusten virrata. Kyllä kaikkeen treeniin tulee ihan uusia sävyjä vanhojen rinnalle kun on joku selkeä, konkreettinen tavoite, jota varten treenata! Varmaan noista tiukoista spurteista on hyötyä agiakin ajatellen, sillä pelkät hölkkäilyt eivät oikein ehkäise hyperventilaatiokohtauksia maalissa pitkän radan päätteeksi. ;-)

Pistin sitten samaan syssyyn vielä kisailmoittautumisia matkaan: nyt ei HCR:stä ole enää perääntymistä, ja ensi kuuksi olisi tiedossa ainakin viisi agistarttia. Jonkun tokoilmonkin laitan matkaan heti, kun aukeaa ilmoittautumisaika sopivaan maaliskuun kisaan. Jee! Tavoitteita, treeniä, kisoja!

perjantai 28. tammikuuta 2011

Ketutusagit


Hitsi olin jotenkin kettuuntunut eilen agitreeneissä! Kehä I oli poikkeuksellisen tukossa ajellessani klo 17:sta treeneihin, ja myöhästyin niistä n. 20 minuuttia (*painokelvotonta tekstiä*) - ei hyvä alku, oli ketutuskertoimet korkealla jo valmiiksi... Ensimmäinen suoritus menikin sitten melkoiseksi räiskimiseksi, Siiri oli vaihteeksi perin estehakuisella tuulella. No, enkös sitten ärsyyntynyt siinä Siiriinkin vaikka omaa huolimattomuuttahan se aina on, jos Siiri pääsee karkaamaan väärälle esteelle (surprise, surprise!). Esim. 8-9 -välillä Siiri roiskaisi ensin takanaolevalle aidalle, ja ihmettelin että WTF. No, olisi ehkä kannattanut olla katse koiraan päin vastaanottamassa sitä sen tullessa putkessa eikä kokonaan selin koiraan kääntyneenä olettaa, että kyllä se perässä pituudelle tulee. OHJAA, PRKL, ÄLÄ OLETA. Sama juttu loppuradalla välillä 23-24: koiralle piti oikealla kädellä kertoa, että nyt ollaan kääntymässä pituudelle eikä vain juosta poispäin.

No, toisella kierrokselle saatiin nämä pahimmat säntäilyt kuriin. Okseri-putki -välillä tuli edelleen kielto, koska liike pysähtyi liian aikaisin eikä Siiri jostain syystä hakenut itsenäisesti putken suuta. Lisäksi Siiri tuli aitojen 13 ja 14 välistä - tässäkin virheenä se, että ohjaava liikkeeni pysähtyi liian aikaisin. Vastaanotto alussa aidan 2 takana oli yllättävän vaikea vähän joka kierroksella, sillä olin hyvin lähellä estettä sen vinouden takia. Vastaavaa ei olla aikaisemmin harjoiteltu, ja siksi Siiri helposti kiersi esteen.

Viimeisellä kahdella aidalla käytin jaakotusta. Alussa olin aina myöhässä, ja kaarros levisi. Jaakotus pitää aloittaa ennakoiden jo ennen ponnistusvaihetta, jotta koira tietää varautua tulevaan käännökseen!

tiistai 25. tammikuuta 2011

Marsumaisia ajatuksia

Palailimme tosiaan tuossa reilu viikko sitten takaisin Helsinkiin omaan kämppääni Somerolta, jossa marsut tosiaan saivat elellä laumassa suuren suuressa aitauksessa. Ai että se oli ihanaa aikaa! Marsujen hoitotuokio oli tuolloin minulle joka päivä todellinen henkireikä, ja saatoin pitkän tovin vain istuskella ja katsella niiden touhuja. Ehdimme kai tottua liian hyvään, sekä marsut että minä, sillä paluu entiseen marsumaiseen elämään, johon kuuluu pareittain elo kerroshäkeissä, on tuntunut suorastaan raivostuttavalta ja vähän surulliseltakin. Tuntuu, että marsut vain syövät ja kököttävät paikoillaan 156x50 cm:n kokoissa loosseissaan - entinen jatkuva pulina ja pienten tassujen vipellys on kuin muisto vain. No, ei nyt aivan sentään: pojat saavat päivittäin jaloitella yhdessä, ja silloin vauhtia ja vipinää riittää entiseen malliin. Ainoa vaan, että neljä marsua sotkevat lattialla aivan järkyttävän paljon! Pissalammikoissa uivien lukemattomien papanoiden linttaantuessa kiinni kylppärin kaakeleihin alkaa minunkin kaltaista ei turhan tarkkaa antihygieenikkoa hirvittää.

Ehdoton ykköshaaveeni ja suunnitelmani marsujen osalta tälle vuodelle onkin saada ne jälleen laitettua isoon aitaukseen yhdeksi laumaksi. Tässä nykyisessä kämpässä se nyt vaan ei onnistu, sillä tämä koostuu yhdestä huonesta ja vessasta. Niin kiltti kuin Siiri marsuille onkin, niin en voi antaa sen hääräillä marsujen parissa poissaollessani. En usko, että se silloinkaan marsuille mitään tekisi tai olisi niistä edes kiinnostunut, mutta papanoita Siiri tykkää imuroida ja ilman valvontaa marsut saattavat siinä hötäkässä tallaantua. No, enivei, yksiöni vuokrasopimus päättyy viimeistään elokuun lopussa, joten vaihto toiseen (isompaan ;-) kämppään on edessä tänä vuonna ennemmin tai myöhemmin. Siinä vaiheessa rakennan ihan varmasti sen aitauksen - läjä taikakuutioitakin on jo valmiina odottomassa!

En todellakaan tuomitse ihmisiä, jotka pitävät marsuja perinteisesti tilavina pidetyissä n. 120x60 cm -kokoisissa häkeissä, enkä varsinaisesti itsekään tunne siitä huonoa omaatuntoa. Lemmikin pito kun on aina jossain määrin itsekästä, ja kompromisseja eläinten luontaisten tarpeiden ja ihanneolosuhteiden osalta on aina pakko tehdä enemmän tai vähemmän. Kuitenkin minä koen saavani marsujen pidosta niiiiiiiin paljon enemmän irti, kun ne saavat elää mahdollisimman väljästi vähän isommassa laumassa, ja tämä tulee varmasti tulevaisuudessa määrittelemään marsujen pitoani hyvin paljon. En voisi tällä hetkellä kuvitellakaan esim. alkavani kasvattaa, mutta se johtuu vain minun henkilökohtaisista marsujen pitoon liittyvistä preferensseistä ja motiiveista. Jollain toisella ne voivat olla hyvinkin toisenlaiset eivätkä niin marsuyksilökeskeiset - esim. kiinnostus marsuihin ensisijaisesti lajina ja niiden jalostaminen - ja luojan kiitos näin onkin. Muuten meillä ei olisi aikaansaavia, marsurotuja ihan tosissaan eteenpäinvieviä kasvattajia, joilta me "lemmikkihöntsääjät" saamme helposti halutessamme ihania, terveitä ja taustoiltaan tunnettuja marsuja!

Aitauksen rakentamisen lisäksi suunnitelmissa on osallistua marsunäyttelyihin useammin kuin viime vuonna, mahdollisesti Jamesin ja Antonin kanssa myös ulkomuotoluokkiin. Nyt keväällä olemme menossa ainakin PetExpoon, mutta mahdollisesti myös johonkin toiseen näytsiin. Jonkin verran persiille potkimista noihin näyttelyihin raahautuminen minulta vielä vaatii, sillä vaikka ne ovatkin mielenkiintoisia tapahtumia niin en vielä oikein kovin hyvin tunne marsuihmisiä. No, sitä suuremmalla syyllähän niihin olisi hyvä osallistua, mutta olen vieraiden ihmisten seurassa ujo ja kynnys lähteä vallan uusien ihmisten keskelle ilman mitään tuttua tukea ja turvaa on aika korkea. Keksin tällaisissa tilanteissa helposti kaikkia epämääräisiä syitä osallistumattomuudelle ja teen mieluummin jotain täysin "tuttua ja turvallista" (esim. menen koirakisoihin tai treeneihin, kuten on useana marsunäytsiviikonloppuna käynytkin). Tässäpä taas tavoitetta ja kehittymishaasteita uudelle vuodelle. ;-)

Tältähän meillä siis tällä hetkellä suunnilleen näyttää. Kerroshäkillä on toki puolensa - onhan se vaan melkoinen tilaihme!

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Treeniviikonloppu


Tulipas touhuttua kaikennäköistä Siirin kanssa nyt viikonloppuna. Lauantaina meillä oli pitkästä, pitkästä aikaa sprinkkutreenit Keravalla BAT-hallissa, ja ihan mukavasti pääsimme siellä kaikenlaista tekemään vaikka tila onkin kovin rajallinen. Aluksi menimme kahta vierekkäistä aitasuoraa, ideana harjoitella tiukkoja käännöksiä päädyissä. Siiri tekee kyllä tosi hyviä käännöksiä, jos vain olen ajoissa ohjauksessa.

Seuraavaksi pikku radanpätkä, joka sujui hyvin käyttäessäni sylkkäriä ja jaakotusta, jotka Siiri hallitsee todella hienosti. Lopuksi teimme ylläolevaa rataa, joka meni Siirin osalta ihan kamalaksi kaahotukseksi. Toisin kuin alussa niin nyt hirveä haukku raikui koko ajan, ja se on aina Siirillä huono merkki. Parhaiten Siiri työskentelee silloin, kun se on aivan hiljaa - ääntely, varsinkin haukkuminen, kertoo lähes poikkeuksetta liian kovista kierroksista. Tosin olin itse myös jonkin verran myöhässä ohjauksineni, joka turhauttaa Siiriä ja saa sen ikään kuin komentamaan minua.

Osio 8-13 oli melkoista syheröä, mutta se ei sinänsä tuottanut suurta tuskaa. Minun pitää vaan enemmän ennakoida käännöksiä, jotta niistä tulisi tiukempia. Sen sijaan toisessa päässä A-este veti kovasti puoleensa... Siiri on kyllä aivan kontaktihullu - kontaktiesteet ovat sille kuin magneetteja.

Tänään treenasimme tokoakin, sillä menimme Sadun ja Napin tilalle Agitokodogs-hallin vapaavuorolle. Hinkkasimme olan takaa seuraamista, kaukoja ja idarin asennonvaihtoja, sillä ne yleensä eniten kärsivät treenaamattomuudesta, eivät niinkään näyttävät vauhtiliikkeet. Saimme todella hyvää häiriötreeniä muiden koirakoiden leikeistä, käskyistä, lentävistä kapuloista jne. Kaukoissa Siiri jäi pitkällä välimatkalla joitakin kertoja ihmettelemään hetkeksi hyörinää, mutta muuten se teki tapansa mukaan täydellä sydämellä ja intensiteetillä töitä.

Ja jottei Siirillä olisi tekemistä liian vähän, niin heitimme vielä molempina päivinä juoksulenkit. Siiri on kyllä mitä mainioin canicross-koira, sillä se menee edellä hihna kireällä koko ajan touhuamatta mitään ylimääräistä ja ohittaa hienosti pitkälläkin narulla vastaantulijat kaduilla ja lenkkipoluilla. Olen myös opettanut sille käskyn "reuna", jolla Siiri hakeutuu lähimpään polun reunaan.

torstai 20. tammikuuta 2011

Agitreenit Purinalla


No niin, vuoden ensimmäiset agilitytreenit takana. Tehtiin ylläolevaa kolmosluokan rataa. Väkersin ratapiirroksen jälleen ulkomuistista, joten mittasuhteet ym. ovat varmaan päin helvettiä, mutta älkää antako sen häiritä.

Alkuun kakkosesteen taakse ottamaan koira vastaan, kolmoshypyltä putkeen valssilla ja juoksujalkaa koiran edelle kuutosesteen luo vetämään koira niistolla aidan yli. Tuo kohta sujui hyvin, sillä ymmärsin laittaa tossua toisen eteen koiran ollessa putkessa. Kasin jälkeen haltuunotto vastakkaisella kädellä ja ohjaus putken oikeaan päähän - tämä meni ekalla kierroksella plörinäksi ja Siiri pääsi karkaamaan A:lle. Väli 11-12 oli aika vaikea kun putki oli niin mukavasti tyrkyllä. 13:sta (liian oikealla tuossa) jälkeen takaa leikkaus ja kepeille, jotka eivät järin mairittelevasti väärältä puolen sujuneet. No, eipä ollut helpoin keppikulma. 18:sta hyvissä ajoin kääntö seuraavalle aidalle, niin hyvin sujui.

Rata tuntui aika kivan virtaavalta kolmosluokan radaksi, mutta silti kaikenlaista sählinkiä tuli varsinkin toisella kierroksella. Ohjauksen pitää vaan mennä just eikä melkein kohdilleen, jos Siiri on tuolla tuulella - pienikin virhe esim. rintamasuunnassa saa sen silloin sinkoamaan väärälle esteelle. Tiukoissa kohdissa pitää ottaa haltuun, tarvittaessa vastakkaisella kädellä.

Kontaktit olivat oikein hienot, enkä yhtään himmannut vauhtia niillä! Ennen ohjattua osuutta palkkailin juoksukontakteista heittämällä lelua alas ja eteen - toimii Siirillä, tuo saa sen kiitämään alastulokontakteja tasaisesti kuin juna. Luultavasti kontaktivirhe kisoissa tuli kun huutelin seuraavaa estettä Siirin ollessa vielä kontaktilla, sillä rauhallisesti ohjattuina niiden pitäisi olla aika varmat.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Suunnitelmia vuodelle 2011

Ihan alkuun voisi mainita, että Siiri täytti 3.1. 7 vuotta. Kyllä, 7 vuotta, Siiri on siis veteraani-iän kynnyksellä! Kertokaa minulle miten tämä aika voi Siirin kanssa mennä näin nopeasti? Vastahan se oli pieni vaaleanpunanenäinen vauva (tai no, itse asiassa vähän vaaleanpunaista on jäljellä Neiti Sieraimella vieläkin ;-). Ei siinä mitään sikäli, että aika on muovannut tuosta hieman arasta ja epävarmasta otuksesta timantin - elämäni koiran - mutta voisiko sen ajan jooko pliis pysäyttää nyt, kun tähän pisteeseen on päästy? Jooko? Me olemme Siirin kanssa vuosien saatossa niin yhteen hitsautuneet, etten juuri tällä hetkellä voi kuvitellakaan itselleni mitään muita koiria kuin Siirin. Kyllä, olen varmasti todella outo ja poikkeava koiraihminen, mutta näin vain on enkä sille mitään mahda.

Parhaiten fiiliksiäni Siirin syntymäpäivänä kuvasi ehkä seuraava lyriikka:

Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan
Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma antaa kaikkein parastaan

Olen pieni ihminen
enkä sille mitään voi
parhaat hetket juoksee nopeaan
Maailma kulkee radallaan
se vähät välittää
mutta eikö voitais hidastaa

Aika on niin julma
se matelee
juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa
nyt kun olet siinä
aika suinpäin ryntäilee

Mutta nyt asiaan, eli vuoden 2011 suunnitelmiin. Kovin monella seitsemän vuotta täyttäneen harrastuskoiran omistajalla tuskin on enää mitään suurempia suunnitelmia, sillä useimmiten tavoitteet on tässä vaiheessa joko saavutettu tai sitten lyöty hanskat tiskiin ahkeran yrittämisen jälkeen. Mahdollisesti rinnalle on tullut jo joku uusi harrastuskoira, joka ymmärrettävästi vie huomion enempi toisaalle. No, meillä on vähän eri tilanne, sillä emme Siirin kanssa ole tasaisesti tahkonneet lajeissamme eteenpäin kaikkien näiden vuosien ajan, vaan harrastusmotivaationi on ollut hyvinkin kausittaista muistuttaen aaltoilevaa sinikäyrää. On hyvin saattanut vierähtää vuosikin ilman ahkeraa tavoitteellista treenaamista ja kisaamista. Ja esimerkiksi agilityssä aloitin kisaamisen vasta reilu vuosi sitten, sitten vietimme hiljaiseloa sillä saralla reippaasti yli puolisen vuotta ja nyt olen taas täysillä mukana...

Siiristä tämä ailahtelevaisuus ei ole koskaan johtunut, ja olenkin aina uskonut sen kapasiteettiin harrastus- ja kisakentillä (no, ehkä joitain nuoruuden pelkokausia lukuunottamatta). Ei ole koskaan tullut ylitsepääsemättömiä, motivaation nieleviä ongelmia, joita en olisi uskonut meidän selättävän. Siiri ei ole saanut koskaan mitään traumoja missään lajissa (kuten edellinen harrastuskoirani agilityssä), sen luonne ei ole muuttunut sterilaation myötä eikä innostus sillä mihinkään lajiin ole koskaan osoittanut pienimpiäkään himmenemisen merkkejä. Oikeastaan päinvastoin: nyt kun Siiristä on iän ja kaupunkielämän myötä kehittynyt paljon rohkeampi ja tasapainoisempi, pystyy se antautumaan intensiivisemmin ja raivokkaammin itse asialle kuin joskus nuoruusaikoina. Se on yhteisissä puuhissamme äärimmäisen keskittynyt, ei ota minkäänlaista häiriötä ympäristöstä, äärettömän helppo motivoida leluilla ja taisteluleikeillä, rakastaa yli kaiken kanssani touhuamista... Siiri on siis itse asiassa harrastuskoirana juuri nyt elämänsä vedossa, parempi kuin koskaan!

Miksi siis en edelleen panostaisi Siirin kanssa tekemiseen täysillä ja asettaisi kunnollisia tavoitteita? Sitä paitsi vahvasti epäilen, etten ihan helpolla yhtä hyvää harrastuskoiraa tämänrotuisista saisi.

Agility on ehkä minulle tällä hetkellä se ykköslaji, sillä olen vihdoin ja viimein sellaisen kymmenen vuoden epämääräisen, satunnaisen ja hieman epämotivoituneen "räiskimisen" jälkeen alkanut ymmärtää siitä jotain. Aikaisemmin agility jäi aina tokon varjoon ja lisäksi blokkasin edistymistämme henkisellä tasolla uskottelemalla itselleni, että minä en vain opi ohjaamaan. JA HÖPÖNLÖPÖN! Päättäväisyyttä ja pientä keskittymistä ja panostusta se vain vaatii. Ja sitä olisikin tarkoitus harrastaa entistä enemmän nyt, kun siirryimme vuoden alkajaisiksi kakkosiin, tavoitteena vaatimattomasti kolmosiin siirtyminen vuoden 2011 aikana. Jos sinne asti tiemme puskemme, niin siellä tavoitteena on, että ohjaaja selviytyy kolmosluokan radoista eli osaa tehdä kunnollisen ohjaussuunnitelman ja vieläpä toteuttaa sen. Mitenkäs näihin tavoitteisiin sitten päästään?

- TREENIÄ! Nyt talvella jatkamme tietysti Minnan K9-treeneissä käyntiä mahdollisimman ahkerasti, koska ne ovat olleet todella hyödyllisiä meille. Jos nyt tämän vuoden puolella pääsisi myös "vähän" useammin talven sprinkkutreeneihin... Viime syksy meni niiden osalta plörinäksi, kun en oikein koskaan päässyt niihin lauantaihässäköiden ja teurastamoharjoittelun takia.
- Lisäksi joku tehovalmennus olisi ehdottomasti paikallaan. Oreniusten treeneistä olen kuullut niin paljon hyvää, että lähes pakkohan niihin on jossain vaiheessa päästä, maksoi mitä maksoi.
- Itsenäinen treeni Ojangossa. Minun pitää harjoitella uusia tai muuten vaikeita ohjaustekniikoita myös omalla ajalla, että ne tallentuvat lihasmuistiini. Ja sitten se ikuisuusongelma, nimittäin kepit... JUMALISTE NYT OIKEESTI HEI. Me olemme treenanneet agilityä en-kehtaa-sanoa-kuinka-kaun, ja silti vieläkin varmistan kepit kisoissa "oikealla" puolella kulkien joka jumalan kerta. Nyt se peli ei enää vetele. Jos ei kisoissa muka uskalla ohjata väärältä puolen, niin sitten treeniä niin paljon, että saletisti uskaltaa. That's so simple.
- Ratapiirrokset ja niiden pohtiminen - tätä lisää! Olen oppijana todella vahvoilla, jos käytännön treenin jälkeen saan kaikessa rauhassa itsekseni funtsia ja pohtia tekemääni, joten miksen hyödyntäisi tätä myös agissa?

TOKO. En nyt oikein osaa päättää, mikä olisi meidän tavoitteemme tokossa. No, TVA periaatteessa joo, onhan meillä siihen ehdottomasti kaikki edellytykset olemassa. Se vain vaatisi säännöllistä, suunnitelmallista ja melko runsasta treenaamista, enkä varsinkaan näin talven pimeyden ja kylmyyden vallitessa ole varma saanko kuitenkaan sitten kunnolla motivoitua itseäni siihen. Siksi voisin ottaa välitavoitteeksi kisakentille paluun seuraavan kevään aikana suhteellisen rennon treenaamisen, vaikkapa 2 krt/vko, siivittämänä. Sen perusteella voisi sitten katsoa, kuinka paljon tiukempaa panostusta tarvitaan puuttuvien ykkösten saavuttamiseen, vai onko sittenkin niin, että lahjattomat treenaa. :-D No, pelkkä kisailmottautuminenkin kyllä varmasti auttaa jo paljon - yleensä silloin on kummasti alkanut sitä treeni-intoa löytyä...

MEJÄ. Tavoitteena tässä lajissa on kesän ja syksyn aikana osallistua kokeisiin vähintään 2-3 kertaa, tulokset olkoot mitä ovat. Siirin päähänpistoihin metsässä kun en oikein voi vaikuttaa. Okei, MEJÄ-kokeet ovat aikaavieviä ja työläitä, mutta siitä huolimatta olen aina viihtynyt kokeissa erinomaisen hyvin - kyse on vain siitä, että saan ilmottautumiskynnyksen ylitettyä ja kammettua itseni niihin kisoihin saakka. Aina sitä on jälkeenpäin ollut tyytyväinen siihen, että hommaan tuli lähdettyä. Treenaamisesta en ota paineita, koska se on täällä pk-seudulla liian työlästä mulle. Somerolla käydessäni yritän vetää muutaman harjoitusjäljen.

Loppuun voisin vielä kirjoittaa muutaman sanasen liikuntasuunnitelmistani, koska ne sivuavat Siiriäkin enkä juuri nyt keksi mihin muualle ne tunkisin. Kiva kuitenkin, että ovat julkisesti jossain näkyvillä niin tulee ehkä tiukemmin pitäydyttä suunnitelmissa. ;-) Innostuin siis viime kesänä Siirin kanssa canicross-harrastuksesta, ja olen asettanut itselleni tavoitteeksi osallistua ensi toukokuussa järjestettävään Helsinki City Runiin (puolimaratoniin). Harjoittelussa tärkeintä on nyt monipuolisuus, sillä tasaista tahtia tahkoten ei kehity. Joka viikko on tarkoitus tehdä vähintään kolme juoksulenkkiä, jotka ovat kaikki hieman erityyppisiä, esim. yksi intervallityyppinen, yksi perus ja yksi erityisen pitkä. Olen ollut laiska tekemään intervalleja ja tempoja, ja sen on muututtava. Lisäksi viikon liikuntaohjelmaan sisältyy aina zumba, koska se vaan on niin superkivaa. Yritän myös palautella juoksuinnostuksen jalkoihin jäänyttä salimotivaatiota hieman, tarkoituksena ylläpitää lihaskuntoa käymällä koko kroppa 1-2 kertaa viikossa läpi vapailla painoilla.

Lisäksi voisimme mennä haistelemaan tunnelmaa koirajuoksukisoihin. Olemme varmasti Siirin kanssa hyvä tiimi, sillä Siiri vetää niin paljon, että siitä on ihan oikeasti vetoapua mulle!

Ruokavaliota pitäisi kanssa muuttaa hieman... tarvitsen nimittäin lisää hiilareita! Olen niin rakastunut superrasvaisiin karppiherkkuihin, että päivän hiilarisaldo jää tavallisesti varmaan reippaasti alle 50 g/päivä (ihan lonkalta heitetty arvio, en ole vuoteen laskenut yhtään mitään). Ei vaan koskaan käy edes mielessä syödä esim. jotain leipää tai puuroa kun ei yhtään huvittaisi kärsiä insuliiniväsymyksestä ja kiljuvasta nälästä parin tunnin kuluttua. Kuitenkin melko aktiivisena liikkujana mulle tekisi hyvää syödä enemmän hiiluja, sillä olen ihan käytännössäkin huomannut niiden nopeuttavan palautumista ja auttavan jaksamaan aktiivisimpina liikuntaviikkoina. Esim. pähkinöitä, hedelmiä ja vaikkapa bataattia lisää kehiin, niitä meikän on ainakin ihan turha vältellä!

No niin, nyt voisi varmaan lopettaa... Tulipas melkoinen kilometripostaus, mutta kerrankin näin. Ei ole nimittäin kovin paljon elämää tässä blogissa ollut.

Agilityvuoden korkkaus

Osallistuimme HSKH:n järjestämiin agilitykisoihin Hyvinkäällä 16.1. Olen joulukuun ja tämän vuoden pari ekaa viikkoa viettänyt Somerolla opintoihimme kuuluvan teurastamoharjoittelun takia, joten alla oli reippaasti yli kuukauden totaalinen treenitauko eivätkä odotukset näin ollen olleet kovin korkealla... No, aloitimme A-kisan agilityradalla, joka sujui sujuvasti ja vauhdikkaasti ja ehdinkin jo maalissa iloita nollatuloksesta. Tuloslistalta kuitenkin huomasin, että meille oli tullut 5 ja tuloslapusta selvisi, että kyseessä oli kontaktivirhe A:lla. Kuitenkin odotettua parempi avaus ja mikä tärkeintä, Siiri ei ollut yhtään paineistunut kisatilanteesta ja meni lujaa (aikavirhe -8,16). Sijoituskin oli aika hyvä, 7/37.

B-kisan hyppäriltä sitten tuli se viimeinen 0 eli näin ollen saimme menolipun kakkosiin! JES! Sijoituimme myös hienosti 3/38. Tosi kiva juttu oli myös, että koulusta tuttu Viivi Dante-welsheineen saivat ensimmäisen LUVAnsa ja kiilasivat vieläpä meidän edelle kakkospallille. Hyvä sprinkut ja C-65!

Arvaatte varmaan, että nyt on taas agilityinnostus entistäkin piukemmassa ärsyttävän pitkän treenitauon ja nappiin menneen kisavuoden korkkauksen myöntä, eli uusia kisoja ja treenejä kohden mennään. :-)