keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Kivutonta toipumista

Kyllä Siirin kelpaa! Etukäteen ajattelin, että se olisi ihan onneton, säälittävä ressukka pari ensimmäistä päivää leikkauksen jälkeen, mutta mitä vielä. Kunnon kipulääkitys piti huolen, että mieli virkosi ennätysnopeaan. Eilen illalla Siiri jo söi hyvällä ruokahalulla niin omaa ruokaansa kuin marsujen papanoitakin ja kävi reippaasti ulkoilemassa, tänään se on ollut suorastaan turhankin innoissaan. Kömpelösti Siiri toikkaroi kauluksensa kanssa joka paikkaan, ja ulos mennessä ei meinaa nahoissansa pysyä hykerrellen tyytyväisyyttä. Ihmettelee varmaan, miksei pidemmille lenkeille pääse. Ja mikä ilahduttivinta: tänään iltalenkillä Siiri veti kuin viimeistä päivää! Tuskin mikään muu vakuuttaa Siirin emäntää yhtä hyvin siitä, että Siiri on oma itsensä ja ainakin omasta mielestään täysissä voimissaan. En ikinä unohda niitä muutamaa päivää sterilaatioleikkauksen jälkeen, jolloin Siiri oli todella kipeä ja kulki ehkä ainoita kertoja elämässään käskemättä vierelläni...

Tottakai nopeanoloinen toipuminen on osittain vain kipulaastarin ja puudutteen luomaa illuusiota, mutta kyllä minä silti vahvasti uskon oikein tujuun kivunlievitykseen leikkauksen jälkeen niin ihmisillä kuin eläimilläkin. Kivulla on tarkoituksensa kudostuhon ennaltaehkäisyvaiheessa, mutta toipumista kudostuhosta se ei edistä, päinvastoin. Kipu aiheuttaa stressireaktion, joka vie resursseja paranemisprosessilta. Ja tietysti tehokas kivunhoito on eettisesti tärkeää, sen tietää varmasti jokainen jossain leikkauksessa ollut.

Nyt vähän jännittää, miten toipumisilluusiolle käy, kun otin kipukatetrit pois. Toisaalta kipulaastarin lääkeaineen pitoisuus saavuttaa vakiopitoisuutensa hitaasti, suunnilleen samoihin aikoihin kun tuo puudutteen antaminen lopetettiin, ja leikkauskipu on luonnollisesti pahimmillaan heti leikkauksen jälkeen. Lisäksi aloin antamaan Siirille tulehduskipulääkettä.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Leikkauksen jälkeen


Siiri-parka ei aamulla ollenkaan aavistanut, mihin tänään oli joutumassa... Vuorossa oli nisäkasvainten poisto-operaatio part 1, jossa poistettiin vasemman nisärivin viisi taaimmaista nisää. Leikkaus sujui hyvin, mutta aika pöllyissähän Siiri nukutuksesta ja kipulääkityksestä on. Leikkaushaava on tosi pitkä, ja epäilemättä myöskin aivan sairaan kipeä. Siirille laitettiinkin Durogesic-kipulaastari, josta vapautuu voimakasta opioidia, fentanyylia. Lisäksi sillä on kipukatetri, johon pumppailen vuorokauden ajan neljän tunnin välein puudutusainetta (Bicain), myös yöllä pari kertaa.

Onneksi Siiri sai parhaan mahdollisen kivunhoidon, sillä tällaisena koiraani lähes yli-empaattisesti suhtautuvana minulla tekee pahaa jo ajatus siitä, että Siirillä on kovia kipuja. Katsotaan, maltanko huomenna jättää sitä lainkaan yksin (no okei, iltapäivällä on vähän pakko), sillä stressitaso on ollut huikea koko päivän ja nyt säpsin koko ajan Siirin opiaattipöhnästä johtuvaa velttoutta ja aavistuksen normaalia viileämpiä jäseniä. Pakko noin kymmenen minuutin välein tarkistaa onko se hengissä, huoh... Come on hei nyt minä, relax! Nisäkasvainten poisto on kuitenkin sentään ihan rutiinitoimenpide, ja Siiri perusterve koira, jonka pitäisi kestää leikkaukset hyvin. Minulla on tietoa, miksen voi käyttäytyä sen mukaisesti?

Saisinko jostain ostettua ihmisten henkistä tasapainoa varjelevan perussuojan/illuusion, jonka ansioista useimpien ei tarvitse päivittäin - saatika kymmenen minuutin välein - miettiä koska tuo rakas eläin tai ihminen kuolee johonkin täysin yllättävään onnettomuuteen, komplikaatioon tms? Tuo tärkeä suoja ei koskaan minulla ole ollut paras mahdollinen, ja kärsi entisestään Sophien kuoltua traagisesti. Se todisti, ettei niitä kamalia onnettomuuksia satu vain "niille muille jossain kaukana", vaan joskus saattaa epäonnen arpa osua myös läheisten tai ehkä vielä joskus itsenikin kohdalle.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

In memoriam


Adamant's Let Me See "Sophie"
2.12.2005-18.3.2011

Koiranäyttelymaailman supertähti ja äitini silmäterä Sophie kuoli äärimmäisen traagisessa onnettomuudessa, jollaista kukaan ei uskoisi osuvan omalle kohdalle ennen kuin se sitten osuu. :-( Sophie oli täysin äidin koira, mutta siltikään en voinut kuin itkeä kuullessani tapahtumasta. Käydessäni hakemassa Siirin ja marsut hoidosta Somerolta aistin joka solullani, että jotain puuttui; niin moni pieni arkinen ja vähän suurempikin asia oli eri lailla, kun Sophie ei ollut joukon keskipisteenä hääräilemässä.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Tyhjää on

Siiri ja marsut lähtivät tänään hoitoon Somerolle ensi viikon reissuni takia. Tosi outo olo, kämppä tuntuu niin tyhjältä! Minun on ikävä elukoita jo nyt, vaikkei ole tuntiakaan siitä kun eläinkuljetus lähti Someroa kohti. Mitä ihmettä ihmiset oikein tekevät ilman lemmikkejä? Minä en tiedä, sillä kohdalleni ei ole koskaan vielä osunut sellaista aikaa viimeisten 23:en vuoden aikana. Eikä toivottavasti osukaan.

Aamulla heitimme Siirin kanssa viimeisen yhteisen kunnon lenkkimme vähään aikaan, sillä heti reissun jälkeen alkaakin sitten nisäkasvainten poisto-operaatio. Somerolla raukka tuskin suostuu lähtemään lenkeille ilman mamiaan - voi ressukkaa. No, tällä viikolla tuli ulkoiltua senkin edestä, äänekkäitä lähiöjänisjahteja myöten... Olen viime aikoina pohdiskellut jonkinlaisen "kandintaudin" vaivaamana onko Siiri jostain kipeä kun se ei enää vedä yhtä tolkuttomasti lenkeillä kuin ennen, mutta ilmeisesti se on vain turtunut ja kyllästynyt pitkillä juoksulenkeillä jatkuvaan, nykyään täysin luvalliseen ja jopa suotavaan vetämiseen. Vapaana meinaan ruutia löytyy entiseen malliin.

EDIT 18.3. Nyt on entistä pahempi ikävä Siiriä, sillä sain äsken todella järkyttäviä uutisia erääseen toiseen tuntemaani koiraan liittyen. ;-( Ei sitä voi käsittää, miten kaikki voi loppua niin äkkiä, ja niin turhaan. Uskokaa siis minua ja nauttikaa jokaisesta päivästä, joka teille on lemmikkinne kanssa suotu niin kuin se olisi viimeinen yhteinen päivänne. Ja kiittäkää hartaasti kaikista niistä päivistä, jotka ovat jo takana päin.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Nisäkasvainten tarkistus

Tänään kävimme näyttämässä Siirin nisäkasvaimia eläinlääkärissä. Siirillä todettiin useita hernemäisiä, halkaisijaltaan maksimissaan 1 cm kokoisia patteja oikealla kaikissa muissa paitsi ensimmäisessä nisärivissä, vasemmalla kolmessa taaimmaisessa nisärivissä. Yleistutkimuksessa ei havaittu poikkeavaa.

Keskusteluissa tulivat ilmi juuri ne asiat, joita olen itsekin viime aikoina pohdiskellut ja joiden perusteella päädyin jo ennen eläinlääkärikäyntiä tekemään itse vakaan päätöksen leikkauksen tarpeellisuudesta. Nykyinen suositushan siis on, että kaikki nisäkasvaimet poistetaan ilman, että ruvetaan ohutneulanäyttein edes selvittämään niiden hyvän- tai pahanlaatuisuutta. Periaatteessahan eläinlääkäri ei voi kliinisen tutkimuksen perusteella sanoa ovatko nisäkasvaimet hyvän- vai pahanlaatuisia, ja vaikka voisikin, niin hyvänlaatuiset kasvaimet voivat muuttua pahanlaatuisiksi ja lisäävät näin riskiä kasvaimiin menehtymiseen. Siirillä on vielä niin paljon noita patteja, ettei ole viisasta jäädä katselemaan enää yhtään enempää jos kerran leikkauksella on suuri mahdollisuus palauttaa sen kuolemaan johtavan kasvainsairauden riski kasvaimettoman koiran tasolle. Hävettää, että olen viimeiset pari vuotta työntänyt pääni puskaan ongelmalta ja tuudittaunut autuaasti mutuiluihin sen sijaan, että olisin luottanut omaan tiedonhakutaitooni, tietämykseeni ja järkeeni.

Koko juttuhan alkoi siitä, kun Siirillä diagnosoitiin 12/2008 maitorauhasen hyperplasia juoksun jälkeen. Tällöin nisät olivat täynnä melko suuria, rypälemäisiä ja osittain ryynittyneitä mollukoita. Leikkausta ei suositeltu, ja eläinlääkärin ennustuksen mukaan muutokset pienenivät radikaalisti n. kuukauden sisällä eläinlääkärikäynnistä. Jäljelle jäi kuitenkin pieniä, hernemäisiä ja selvästi rajoittuneita patteja. 3/2009 steriloin Siirin ja siitä saakka nuo nisäkasvaimet ovat säilyneet samanlaisina. En kokenut aikaisemmin tarpeelliseksi poistattaa niitä, sillä niiden historia ja käyttäytyminen viittaavat erittäin vahvasti hyvänlaatuisuuteen ja lisäksi nykyisistä nisäkasvainten hoitosuosituksista huolimatta jonkin verran on vielä vallalla "odota ja katsele" -näkemystä. Kuitenkin kahlattuani viime aikoina läpi ison kasan aiheeseen liittyviä tutkimuksia olen vakuuttunut siitä, että tuo näkemys ei ole alkuunkaan ajan tasalla ja leikkaus on aina paras vaihtoehto olipa kasvainten historia mikä hyvänsä. Asian voi ajatella jopa niin, että mitä kiltimmiltä kasvaimet vaikuttavat, niin sen todennäköisempiä ovat leikkauksella saavutettavat hyödyt! Hyvänlaatuisilla kasvaimillahan uusimisriski on pieni ja voidaan puhua parantavasta hoidosta.

No, takaisin asiaan eli eläinlääkärikäyntiin. Yleistutkimuksen ja nisien hiplailun jälkeen ryhdyimme ottamaan verinäytteita, ja pääsin itsekin ensimmäistä kertaa verinäytteenottoa kokeilemaan. Aika vaikeaa oli... Saatiin kuitenkin näytteet Siirin kiltisti ja kärsivällisesti antaessa tökkiä molempiin etujalkoihin reikiä. Arvot olivat viitearvojen sisällä AFOS-arvoa lukuunottamatta, mutta sekään ei ollut koholla mitenkään hälyttävästi. AFOS eli alkaalinen fosfataasihan siis on eräs maksaentsyymi, jonka pitoisuuden nousu veressä kertoo maksakudoksen tuhosta. Siirillä kuitenkaan kyse tuskin on mistään vakavammasta, joten jäämme tuon osalta vain seurailemaan tilannetta.

Röntgenissä Siiristä otettiin nisäkasvainleikkauksia edeltävät rutiininomaiset thorax-röntgenkuvat kolmesta suunnasta metastaasien varalta. Mitään ei alustavasti löytynyt, tosin jäämme vielä odottelemaan röntgenlääkärin lausuntoa. Kaikkiaan siis kontrollitutkimuksissa ei leikkaukselle havaittu estettä, joten ensimmäinen leikkausaika on nyt varattu.

Kuten viime postauksessa arvelinkin, Siirille ehdotettiin kasvainten poistoa kahdessa erässä niin, että operoidaan yksi puoli kerrallaan kuukauden välein. Toiseen nisärivistöön tehdään radikaali mammaektomia eli koko nisärivistö poistetaan kokonaisuudessaan. Vasemmalta puolelta poistetaan todennäköisesti kolme viimeistä maitorauhasta. Pankrottiahan tämä operaatio minulle tietää: Siirillä ei ole vakuutusta eikä minulla ylimääräistä reilua tonnia. Mutta kuten aikaisemmin jo sanoin: jos saan tällä tavoin yhdenkin terveen elinvuoden Siirille lisää - kuten todennäköistä on - niin kasvainten poisto on ehdottomasti tuon rahasumman arvoista. Nyt ei olla ostamassa materiaa, vaan lisää yhteistä aikaa. Joskaan eihän yhteisten vuosiemme arvoa voi rahalla edes mitata.

Edit 14.-15.3. Muokattu kertomusta ajan tasalle ja neutraalimpaan ja täsmällisempään muotoon. :)

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Prosessi nisäkasvainten poisto alkakoon

Siirillä on jo kauan ollut pieniä, hyvänlaatuisia nisäkasvaimia, jotka eivät ole kasvaneet mihinkään. Yksi päivä kuitenkin hiplailin niitä itkeskellen valehtelematta koko illan miettiessäni, onko yksi mahdollisesti hieman suurentunut, ja päätin, että aivan turha minun on järkeäni niiden takia menettää. Täysin typerää vain "odottaa ja katsella" kun on olemassa sellaisia asioita kuin eläinlääketiede ja kasvainkirurgia. Itse asiassa on todella hämmästyttävää, etten jo paljon aikaisemmin ole tarttunut tuumasta toimeen ja poistattanut noita, vaan tuudittaunut mutu-henkisiin mielipiteisiin ja arvioihin tyyliin "ei ne sitä koskaan tule vaivaamaan". Ehkä ei, ehkä kyllä. Ei voi tietää, sillä hyvälaatuinen kasvain ei ole koskaan ehdottomasti mikään stabiili, lopullinen tila, vaan sitä on aina pidettävänä potentiaalisena vaiheena kasvaimen progressiossa hyvänlaatuisesta pahanlaatuiseksi. Sillä kaikki pahanlaatuiset kasvaimet ovat kehittyneet hyvänlaatuisista. Kukaan ei voi ennalta ennustaa, tuleeko hyvänlaatuiseen kasvaimeen ajan kuluessa mutaatioita, jotka muuttavat sen kiltistä, selvästi rajoittuneesta kasvaimesta aggressiiviseksi ja metastaaseja lähettäväksi pirulaiseksi. Siinä vaiheessa voikin olla jo myöhäistä tehdä yhtikäs mitään, joten parempi hoitaa homma pois päiväjärjestyksestä silloin kun kaikki on vielä hyvin!

Myönnän kyllä, että tuollaiset harmittomat pienet kasvaimet ovat englanninspringereillä yleisiä ja sprinkut voivat niiden kanssa elellä onnellisesti vanhuuteen saakka. Kuitenkin jos noiden poistaminen vähänkin lisää todennäköisyyttä yhteenkin lisäelinvuoteen - kuten tutkimukset selkeästi osoittavat - niin niiden poistaminen on minulle joka sentin arvoista. Isoissa koiratalouksissa ei välttämättä ole niin nuukaa elääkö joku tarpeettomaksi käynyt eläkeläismummokoira 12 vai 13 vuotta, mutta tällaiselle vannoutuneelle yhden koiran ihmiselle sillä on todella suuri merkitys - paljon suurempi kuin sillä, saanko tilalle uuden hienon harrastuskoiran. En edelleenkään halua uutta koiraa, vaan ennen kaikkea nauttia Siirin terveistä elinvuosista niin kauan kuin ikinä vain mahdollista.

Mutta enivei, eläinlääkäriaika kasvainten tarkistusta varten on varattu ja olen vakaasti päättänyt, että poistatan mahdollisuuksien mukaan kaikki Siirin kasvaimet, maksoi mitä maksoi. Luulen, että ehdottavat kasvainten määrän ja hajaantuneen sijainnin takia täydellistä masektomiaa kahdessa erässä - will see.

Kirjoittelen varmaan prosessin myötä aiheesta tarkemmin, sillä olen jo koulunkin takia opiskellut aihetta ja teenpä siitä parhaillaan kanditutkielmaakin. Itse asiassa palaan tästä kahlaamaan koiran nisäkasvainten metastointia käsitteleviä artikkeleita...

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Viikon liikunnat

Olen nyt jotenkin superinnostunut kaikista liikunta- ja ravintojutuista, ja tuntuu, että tarvitsisin jonkun ihan oman kanavan niihin liittyviä pohdiskeluja ja seurantaa varten. En kuitenkaan ole halukas pitämään mitään omaa lifestyle-blogia tms. vaikka niitä rakastankin lukea, joten kai sitten vain pistän näitä liikuntajuttuja tänne hassusti koirailujen ja marsuilujen sekaan. :-D Puolustukseksi voin sanoa, että Siiri on hyvin vahvasti osallisena liikuntaharrastuksessani - jos minä liikun aktiivisesti, niin yleensä liikkuu Siirikin!

Koska kammoan nykyään Kalorilaskurin kaltaisia palveluita, joihin kirjataan orjallisesti ylös kaikki päivän syömiset ja liikunnat (kalorien laskenta sucks), niin ajattelin sen sijaan ruveta kirjaamaan liikkumisia fiiliksineen viikottaisten treenilokien muodossa ylös tietokoneelle ihan omalle kovalevylle. Joskus sitten pistän niitä tännekin, koska julkinen loki on tosi hyvä persiillepotkija.

MA kävelylenkki 45 min
TI juoksulenkki 45 min (perus)
KE kävelylenkki 45 min, zumba 1 h
TO salitreeni 1 h (1-jakoinen ohjelma, perusliikkeitä vapailla painoilla) + agilitytreenit
PE lepo
LA juoksulenkki 30 min (perus, piti olla pidempi ja tempo, mut mut...)
SU juoksulenkki 1,5 h (kevyt)

Salilla en ollut käynyt nyt n. kuukauteen, ja voi luoja miten mannaryyneiksi lihakset siellä menivätkään! Perjantaina en saanut lähdettyä edes kevyelle kävelylenkille Siirin kanssa (vähänkö tuli huono omatunto), ja lauantain juoksutreeni meni totaalisen pipariksi kun yritin väen väkisin vetää tempotreenin (40 min reipasta juoksua + verryttelyt ja lämmittelyt) kipeillä ja palautumattomilla, kyykyllä ym. massaliikkeillä rääkätyillä lihaksilla. Eihän siitä tullut yhtikäs mitään: jo alkuverkassa tuntui siltä, kuin olisi ollut jaloissa lyijyä ja reipasta vauhtia juokseminen oli silkkaa helvettiä. Niinpä annoin lihaksilleni armoa, ja kymmenen minuuttia vähän kovempaa juostuani hidastin ja käännyin ennen aikojani takaisin. Kauhea kokemus!

Vielä tänäänkin oli vähän doms-kipuja ja pitkän lenkin alku olikin epäilyttävästi eilisen kaltainen, mutta puolen tunnin kuluttua koin onneksi saman ilmiön kuin niin monta kertaa aikaisemminkin: juoksu alkoi yhtäkkiä kulkea kevyesti kuin unelma. Niinpä kipittelin onnellisena Siirin kanssa Kivinokkaan ja takaisin.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Suhdeongelmia ja ongelmasuhteita...

...poikamarsuilla meinaan. Aika pian palattuani marsuineni takaisin Helsinkiin särkyi illuusioni neljän marsuni ikuisesta onnellisesta ja ongelmattomasta yhdessäolosta, sillä William alkoi kiusata Jamesia. Se ei antanut tämän tulla lähellekään ja tyrannisoi Jamesia myös ajamalla sen pois kaikilta ruokapaikoilta yms. milloin nyt pikkuherraa sattui huvittamaan. Välillä tuli pieniä mylläköitäkin, ja noin kuukauden tuota menoa seurattuani en enää vain kestänyt katsella Jamesin ainaista surkeaa kökötystä mökissään.

Ajattelin ratkaisevani ongelman parinvaihdolla, ja James pääsi maailman luotettavimpana, kaikkien kanssa toimeen tulevana marsuna pitämäni Edwinin seuraan. Edwin on kuitenkin uusien marsujen saavuttua keksinyt ruveta hurisemaan ja nylkyttämään, ja sitähän James ei sietänyt sitten ollenkaan. James alkoi vedellä Edwiniä turpaan ihan surutta - kiusatusta tuli siis kädenkäänteessä kiusaaja. Kerran oltuani illan ja yön poissa ja palattuani kotiin löysin marsut aivan jäätävän hyisistä tunnelmista lopen uupuneina ja nuhjuisen näköisinä, eli ilmeisesti poissaollessani oli tapeltu oikein antaumuksella ja pitkän kaavan mukaan. Eihän siinä voinut muuta tehdä kuin laittaa marsut erilleen rauhoittumaan.

Tällä hetkellä kokeilen viimeistä mahdollista pariratkaisua, eli yhdessä ovat nyt James ja Anton ja William ja Edwin. Kuluneen viikon perusteella tämä vaikuttaisi toimivimmalta: James ja Anton sietävät toisiaan kohtuullisesti, ja William ja Edwin ovat oikein ylimmät ystävät. Ei Jamesista kyllä taida mitään sydänystävää kenenkään kanssa tulla, sillä se vaikuttaa yhä vähän angstiselta ja epäsosiaaliselta kaikkien kanssa, mutta pääasia on, etteivät nuo kohtuuttomasti toisistaan stressaa.

Välillä nämä marsujen suhdeongelmat ovat ketuttaneet urakalla, varsinkin kun tasan tarkkaan tiedän, mikä niihin olisi parhaiten tepsinyt: suuret tilat ja elo yhtenä laumana Someron malliin. Edelleen marsut saavat lähes päivittäin juosta yhdessä, ja silloin mitään ihmeempiä ongelmia ei koskaan ole. Kuitenkin sitä aitausta joudutaan vielä odottelemaan jonkin aikaa, kuten eräässä aikaisemmassa postauksessa olikin puhetta.

Siirin kanssa olemme nyt elelleet hiljaiseloa, sillä viime viikkojen agitreenit ovat jääneet välistä mm. pakkasen ja Purinan käyttökiellon takia. Muuten on pidellyt niin kiirettä, ettei oikein ole vakiolenkkejä kummempaan touhuiluun ollut aikaa ja energiaa. Toissapäivänä kyllä teimme sitten sitäkin ihanamman 1,5 tunnin juoksulenkin Kivinokkaan huikean aurinkoisessa säässä - olipas taas mahtavaa, ja tuo Kivinokka lumosi minut täysin! Kuntokin on ilmeisesti noususuunnassa, sillä vauhti on kasvanut (nyt 9,2 km/h) perstuntuman lenkin syketasosta (=leppoisa peruskuntotaso) pysyessä ennallaan. Sykemittariahan minulla ei toistaiseksi ole, pitäisi varmaan jossain vaiheessa hankkia.

Viikko sitten Siiri oli vuorokauden hoidossa uudessa paikassa, ja voi herranjestas tuo on sitten ihan mahdoton ressukka ilman mamia. Oli kuulemma vain odottanut minua oven takana reagoimatta oikein mihinkään ympäristön tapahtumiin. No, tuohon samaan apatiaanhan Siiri vaipuu aina hoidossa, ihan yhtä lailla jopa Somerolla. Siellä se ei lähde lenkeillekään kun ilman hihnoja voi jäädä pihaan oven taakse kököttämään.

Lisäksi ollessani Siirin kanssa itse kylässä, esim. juuri Somerolla tai poikaystäväni luona, se on jotenkin levoton normaaliin verrattuna. Täällä omassa kodissa Siiri vaan nukkuu, nukkuu ja nukkuu autuaasti pedillään, mutta "vieraissa" se kyttää ja valvoo jaloissa pyörien jokaista liikettäni ihan rasittavuuteen saakka. Mami, mamimamimami. Oma mami ja oma koti ovat Siirin suurin onni! Miten se ikinä pärjää maaliskuun lopussa, jolloin lähden viikon lomamatkalle?