lauantai 21. huhtikuuta 2012

Mistä tunnistaa kevään?

Kevään varmin merkki on Siirin hurja kevätrieha. Talvisin se tyypillisesti käyttäytyy metsälenkeillä rauhallisemmin ja tyytyy jopa kulkemaan poluilla varsinkin hyvin tutussa maastossa, mutta joka kevät lumien alettua hieman sulaa Siirillä klikkaa päässä jokin ja hanat aukeavat. Yhtäkkiä se on taas maastossa aivan raivokas ja menee sekaisin kaikista hajuista räyhäten häntä vispaten ihan lämpimikseen puskissa. Nyt on Puskaräyhä jo veteraani-iässä, mutta sehän ei tahtia haittaa, päinvastoin - tuntuu, että mitä enemmän ikää karttuu niin sitä hullummaksi nämä kevätsekoilut vain tulevat! Tai ehkä Siiri tänä vuonna yrittää korvata viime vuoden suurten nisäkasvainleikkausten takia vajaaksi jäänyttä keväthullutusta.



Tässäpä eräs toinen tyypillinen kevään merkki: kämppä on täynnä kuratassun jälkiä, vaikka kuinka uskollisesti suihkuttelisit syyllistä karvasäkkiä vessassa jokaisen lenkin jälkeen. Viikossa kertyy lattioille järkyttävät määrät rapaa ja töhkää.



Onneksi on olemassa keino edes pikkuisen helpottaa neiti Karvakasa/Karvasäkki/Karvaläjän karva- ja kurasaastutusta. Innostuneesta olemuksesta näkeekin, että kohta rupeaa Oster surraamaan. On nimittäin perinteisen kevätparturoinnin aika.



Tässäpä Siirin tuore kevättukka! (Joka on tietysti heti asianmukaisesti rapainen...). Nyt Siirin kanssa kehtaa liikkua paremmin julkisilla paikoillakin, kun se ei ole niin tolkuttoman ruma. Avomiehen mukaan Siirin rumuusaste aleni parturoinnin myötä 15:stä lähes nollaan astekoilla 0-10. Muutama vuosi sterilaatiosta Siirin ennen niin hieno karva muuttui kamalaksi, ja ainoa keino pitää Eläin siistinä on säännöllinen karvojen ajelu. Ihan skiniksi en Siiriä miehen pyynnöstä huolimatta ajellut eikä se onnistuisikaan tuolla nykyisellä trimmiterälläni, mutta ehkä kesällä sitten...



Karvaläjästä tuli aikamoinen läjä karvoja...

PS. Äääk, mikä mielenhäiriö minuun eilen iski kun kirjoitin tänne jotain noin henkilökohtaista, not gonna happen again... Minusta ei ikinä tulisi lifestyle-bloggaajaa, sillä mietin aivan liikaa mitä ihmiset minusta ajattelevat. Tykkään siis pitäytyä näissä harrastuksiini liittyvissä jutuissa, vaikka joskus tekeekin hirmuisesti mieli kirjoitella jotain vähän syvällisempää. No, jääkööt nyt tuo palanen sielunelämääni nettiin tämän kerran, kun välivuoteni joka tapauksessa tulisi täällä jossain vaiheessa ilmeiseksi.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Liikunnan iloa -blogi avattu!

No niin, vihdoinkin sain avattua sen lupailemani liikuntablogin! Eli jatkossa kirjoittelen tänne vain koira- ja marsuaiheisia juttuja ja liikuntaan, ravintoon yms. liittyvät jutut pääsevät ihan omaan blogiinsa osoitteeseen http://liikunnan-iloa.blogspot.com

Siellä on ihan uusia, täällä julkaisemattomia postauksia odottamassa ja mahdollisesti siirrän myös vanhat treenipostaukset sinne.

PS. Hui, tulipa friikki olo - minulla on ihan oma liikunta/ravintoblogi, kääk! Tuntuu oudolta, sillä en ennen tätä vuotta pahemmin missään ole mainostanut terveysintoiluani. No, toisaalta turha sitä on hävetä, kun miettii miten friikkejä useimmat koiraharrastajat ovat, hahaa. Ja koska olen koirajutuissa nykyään aika laimea friikki vähäisine kisa- ja treenimenoineni ja oheishöntsäilyineni verrattuna vuotta 2007 edeltäneeseen aikaan niin kai voin sitten olla vastapainoksi enemmän terveysfriikki. :-D (Ei juma mitä pohdintaa...)

lauantai 14. huhtikuuta 2012

No more canicrossing?

Eilen kirjoittelin agilitykisakuulumisten ohessa muutaman sanan koiraharrastusfilosofiastani, jonka voisi lyhyesti tiivistää lauseeseen "niin kauan kun koiralla on kivaa, on harrastuksia" (tietysti terveys huomioiden). Olipa kyse sitten tokotreeneistä, tokokisoista, agilitytreeneistä, agilitykisoista tai canicrossingista. Tokotreeneissä on aina vaan Siirillä yhtä superkivaa, joten tokoa treenataan yhä miltei viikottain, joskus useammankin kerran. Kisoissa ei koskaan ollut Siirillä läheskään yhtä kivaa kun treeneissä ykkösistä ja täysin saavutettavissa olevasta TVA-tittelistä huolimatta (Siirihän on kahta EVL-ykköstä vaille tottelevaisuusvalio), ja kas - viimeisistä tokokisoista tulee ensi syksynä kuluneeksi kolme vuotta. Enkä voi sanoa varmasti, että menisimme enää tokokisoihin, sillä kuten totesin: jos koiralla ei ole kivaa, it's all for nothing, tuloksista riippumatta. Siirin riemu on vaan niin paljon palkitsevampaa kuin yksikään kiva tulos tai jopa aikaisemman kilpailuhenkisen kympintyttö-suorittaja-Veeran suuri unelma, TVA. Niin yksinkertaista se minulle nykyään on. En enää treenatessamme koskaan ajattele mitä tällä voisin saavuttaa, vaan keskityn vaan sataprosenttisesti nauttimaan hetkestä ja yhdessä olemisesta rakkaan koirani kanssa. En sano, etteikö tällaisessa "just for fun" -meiningissä olisi myös huonot puolensa, esim. treenaaminen ei ole läheskään yhtä säännöllistä ja järjestelmällistä kuin joskus kilpailuvietikkäämpinä aikoina. Tällainen minä nyt vain nykyään olen enkä sille mitään voi!

Tulipas filosofoitua, vaikka oikeastaan tarkoitus oli vain jälleen purkaa canicross-ahdistustani. Siirihän on juossut valjaissa juoksulenkeilläni kohta parisen vuotta ja se oli aivan mahtava canicross-koira viime elokuuhun saakka. Silloin yhtäkkiä vain huomasin eräänä kauniina päivänä juoksulenkillä, että Siiri ei kiskokaan eläimellisesti vetovaljaissa vaan jolkottelee kuin mikä tahansa "normaali koira" hihnalenkillä. Ajattelin, että tuo on vain jotain ohimenevää, mutta entinen juoksuinnostus ei vaan koskaan palannut takaisin ja nyt ollaan tässä yhteisessä juoksuharrastuksessamme siinä pisteessä, että koiralla ei todellakaan ole kivaa. Vetovaljaiden esilleotto saa aikaiseksi saman reaktion kuin tassupyykkiin joutuminen, ulkona koko Siirin olemus kuvastaa ikävää fiilistä korvien luimisteluineen ja roikkuvine häntineen, vetonarun kiristyessä vahingossa Siiri säpsähtää ja hidastaa vauhtia ja lenkkipolkujen risteyksissä Siiri anovasti pyytää minua valitsemaan kotiinpäin vievän polun.

Kontrasti vapaana juoksemiseen ja usein myös normaaleihin hihnalenkkeihin on aivan huikea, varsinkin nyt, kun Siirillä on metsissä juostessa käynnissä sille tyypillinen kevätrieha suurimpien lumikinosten sulettua. On ihanaa katsella, kun Siiri saa metsässä tehdä omaehtoisia intervallejaan: välillä se ravaa tasaisesti sulavalla ja tehokkaalla askelluksella, välillä tekee hurjia kiihdytyksiä puskiin. On siis aika mahdotonta kuvitella, että Siiri olisi jotenkin kipeä. Ja kyllä Siirin liike juoksulenkeilläkin on sille tyypillistä vaivatonta ja tehokasta, mutta se fiilis...

Joten nyt on kyllä pakko ruveta vakavasti harkitsemaan, että jätän Siirin pois esim. omilta juoksuintervalleiltani, sillä kun ei ole enää kivaa, niin ei ole harrastuksia tuon aikaisemman filosofian mukaan. Harmittaa ihan pirusti! Juokseminen on aikaisemmin ollut mukava yhteinen harrastus, jossa saanut lyötyä monta kärpästä yhdellä iskulla: molempien kunnon kohottaminen, Siirin lenkkeilyttäminen, ulkoilmasta nauttiminen... Olen myös vakuuttunut, että varsinkin juuri nykyään suosimani intervallit ovat loistavaa harjoitusta agilitykoiralle, sillä agilityhän on enemmän juuri spurttaamista kuin kestävyyskuntoa koetteleva suoritus. No, ei kai auta kuin antaa Siirillekin mahdollisuus todelliseen liikunnan iloon antamalla sen tehdä intervalli- ja juoksukestävyysharjoituksensa omaehtoisesti.

Tässä tilanteessa muuten ketuttaa ihan pirusti kaupungissa asuminen! Vaikka noin muuten tällainen kaupunkilähiö on minulle ehdottomasti mieluisin asuinpaikka, niin onhan se myönnettävä, että Siirille tai mille tahansa samantyyppisille aktiiviselle ja puskissa hajujen perässä juoksemista rakastavalle koiralle kunnon maaseudulla asuminen olisi aina paljon parempi ratkaisu (se on yksi syy, miksi seuraava koirani ei tule olemaan springeri tai vastaavanlainen metsästyskoirarotu). Joka muuta väittää, valehtelee itselleen ja muille. Vaikka pystynkin nykyään pitämään Siiriä vapaana useita kertoja viikossa mm. uudessa lähimetsässämme ja useammassakin 5-1o minuutin ajomatkan päässä sijaitsevassa "korpimetsässä", niin maaseudulla Siirille niitä kaikkein mieluisimpia lenkkejä tulisi kuitenkin aina paljon enemmän, olinpa täällä miten aktiivinen hyvänsä. Minähän olen asunut koko lapsuuteni maaseudulla ja sen jälkeen kolmessa koiranomistajan kannalta erittäin mukavassa kaupunkilähiössä, joten jonkinnäköistä perspektiiviä on.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Agikisaamassa

Maanantai-iltana oli treenien sijaan vuorossa kaksi starttia agilityradoilla Purinalla HAU:n kisoissa. Alussa Siiriä vaivasi taas se ah niin tutuksi käynyt kisakooma: ennen radalle menoa sellainen täpinä ja "jokojokojoko" -asenne loistivat poissaolollaan ja tilalla oli läjä rauhoittavia signaaleja, mm. epämääräistä seinien katselua ja jatkuvaa maan nuuskuttamista. Kontaktin Siiriin kyllä sai, mutta välittömästi hetsaamisen loputtua Siirin ajatus siirtyi aivan muualle kuin agilityyn ja yhdessä tekemiseen. En juurikaan nykyään hermoile ennen kisasuorituksia eli siitä tuo rauhoittelu tuskin johtuu, mutta jotain tarkemmin määrittelemätöntä ikävyyttä kisatilanteeseen on ilmeisesti joskus yhdistynyt - pysyvästi.

Ensimmäinen startti olikin sitten juuri sitä, mitä tuon radalle menoa edeltävän käytöksen perusteella saattoi odottaa: siistiä, pikkutarkkaa, tasaista, väritöntä, hajutonta ja mautonta puurtamista, josta Siirin potentiaalinen vauhti ja vaaralliset tilanteet loistivat poissaolollaan. Päästyämme maaliin ajattelin nollaradasta huolimatta, että hitto en halua enää kisata, tämä on syvältä! Minua kun motivoi kaikessa harrastamisessamme aivan ylivoimaisesti eniten se vilpitön riemu ja ilo, joka Siiristä loistaa ja jos se hiukankin uupuu, niin it's all for nothing, tuloksista riippumatta. Sitä paitsi mitä mieltä on opetella kaikkia hienoja ohjaustekniikoita, kehittää ennakointia jne. jos kisoissa vauhti on sitä luokkaa, että esim. hyllyttämisvaaraa ei oikeastaan ole ohjasipa miten surkeasti hyvänsä?

Lopputulos tuolta ensimmäiseltä radalta oli siis 0 aikavirheellä -1,12 ja sijoitus 7/40 (ei LUVAa). Eli tulos on paperilla ihan jees, ja jälkeemme jäi vieläpä lukuisia koirakoita puhtaalla radalla ja hitaammalla ajalla. Tuskinpa tuo siis mitenkään erityisen hitaalta ja vaisultakaan näytti jos ei nyt mitään parhaimmista sijoista kisanneiden pikakiitoa ollutkaan (kuka esim. arvaisi, että tällä alkuvuoden kisaradalla esiintyy tätä minun mainostamaani kisakoomaa?). Minä olen kuitenkin yli kahdeksan vuoden aikana niin hitsautunut Siirin kanssa yhteen, että tiedän aivan tasan tarkkaan sen pienimmistäkin eleistä ja olemuksesta milloin se on täysillä omana itsenään mukana ja milloin taas käy puolilla valoilla. Ja tuo rata ei ollut kirkkaimpia valoja nähnytkään. No, ei nyt toki aina tarvitsekaan - onhan meillä treeneissäkin joskus ensimmäinen suoritus myöhempiä vähän hitaampi - mutta kun tämä homma nyt näyttäisi toistuvan kisasta toiseen...

Jälkimmäisellä radalla sitten taas oli ihan eri meininki: Siiri oli heti lähtökarsinassa täysillä mukana, ja lähti mukavalla vauhdilla matkaan. Ihana fiilis! Radan puolivälissä kepeillä kuitenkin tuli virhe viimeisessä keppivälissä ja siitä alkoi sähellys, jonka tarkempia yksityiskohtia en enää muista. Siiri oli kovin irtoavaisella ja räjähdysalttiilla tuulella (JES!!!!) ja hyllyksi se sitten jossain kohdin meni - tällä radalla kun olisikin tarvinnut tiukasti ja tarkasti ohjata sitä eläintä! Mutta hyvä näin, sillä minulle on ihan ykkösjuttu, että Siirillä on maksimaalisen KIVAA radalla. Ja kun Siirillä on kivaa, on minullakin kivaa - that's so simple! Ja niin kauan, kun on kivaa, niin on harrastuksia, joten ehkä meidän agikisaamisemmekin vielä jatkuu. Vaikka nollat, luvat tai niiden puuttuminen eivät nykyään oikein liikautakaan mielialaani suuntaan taikka toiseen pikkuhiljaa viimeisten vuosien aikana jokaisella elämänalueella lähes olemattomiin hiipuneen ja haipuneen kilpailuviettini takia, niin onhan se kuitenkin kiva välillä käydä kisakuntoa testaamassa.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Maanantain agit

Viime aikoina treenien ylöskirjaaminen on ollut todella surkeaa, joten ajattelin tehdä pienen ryhtiliikkeen ja laittaa näitä meidän viimeisiä talvikauden agitreenejä tänne ihan ratapiirrosten kera, kun ohjaajamme sellaiset on meille aina ystävällisesti jakanut etukäteen.


Kulma renkaalle oli itse asiassa ratapiirrostakin haastavampi, oikeastaan 180 astetta. Ensin vaihdoin tuossa puolta valssilla, mutta ehdin paremmin Siirin edelle tekemällä takaaleikkauksen 8:n ja 9:n välissä, siitä poispäinkäännös kympille. 11:sta jälkeen Siiri painatti ensin täysillä vaan suoraan eteenpäin tehden ihme kiemuran ihan väärässä suunnassa, kukaan ei nimittäin ollut sille ajoissa kertomassa minne matka jatkuu kyseisen esteen jälkeen. Kuitenkin Hannan ohjeilla ohjaamalla Siiriä ensin vasemmalla kädellä viistosti vasemmalle, ja vaihtamalla ohjaavan käden ajoissa ennen koiran hyppyä oikeaksi samalla kertoen uuden suunnan saimme homman toimimaan niin kuin kuuluu.

Esteellä 14 takaakierto, ja siitä jatko sokkarilla/saksalaisella (mikälie, olen surkea noissa termeissä!) seuraavalle esteelle. Takaakierrot sujuivat välillä huonosti ja Siiri yritti väkisin hypätä aina jostain ihme välistä, mutta pitää vaan muistaa ohjata takaakierto selkeästi aidan siivekettä peittämättä. Saksalaista on tullut tosi vähän käytettyä ja olin alussa siinä vähän myöhässä, mutta kyllä se sujui koko ajan paremmin ja paremmin. Keppikulma oli tosi paha Siirille ohjatessani sen kepeille vasemmalta puoleltani, mutta kas kummaa, Hannan ohjeilla tökkäämällä koiran oikealta puoleltani kepeille ja hieman avittamalla vasemmalla kädellä sujui heti paljon paremmin! Kun nämä kaikki ongelmakohdat oli käyty läpi, niin tittidii, meillä oli valmiina oikein toimiva ja vauhdikas suoritus.

Minulla olisi tuolla myös muutamia liikuntajuttuja odottamassa julkaisua, mutta ehkäpä perustan ensin sen oman blogin niille. Höyryän nimittäin näinä aikoina sen verran tuosta toisesta rakkaasta ja tärkeästä harrastuksestani, ettei niitä juttuja kyllä kukaan pelkkiä eläinjuttuja tänne lukemaan tullut enää taatusti kestä. :-D Vai kuinka monta koiraharrastajaa esim. mahtaa kiinnostaa aiheet tyyliin "syväkyykkäämisen haasteet", "edistymiseni leuanvedoissa" ja "näin teen supersmoothieni", hihih.