lauantai 23. kesäkuuta 2012

Neiti Puskaräyhän metsäseikkailuja

Nyt sain otettua jonkun järkevän videonkin noista Siirin metsäriekkumisista maalla! Ainoa mahdollisuus siihen on oikeastaan pysähtyä ja toivoa, että Siiri bongaisi läheltä jonkun mehevän hajun. Yleensä meno on vielä tuostakin paljon railakkaampaa, kun pitää tehdä koko ajan semmoisia hillittömiä pitkiä kiitolaukkapistoja... Hajuista huumaantuessaan Siiri kuitenkin jää pyörimään ja huutamaan hulluna puskiin vähän pienemmälle alueelle. Ei ole sillä ihan kaikki tipuset pesässään...



Jos unohdetaan tuo räyhääminen, niin video edustaa mielestäni tosi hyvää springerin hakutyöskentelyä. Senhän tulee olla kohtuullisella etäisyydellä tapahtuvaa, hankalankin maaston tasaisesti kattavaa vauhdikasta siksakkia.  Springerihän on ylösajava METSÄSTYSKOIRA ja sen EI KUULU missään nimessä hölkkäillä koko ajan nätisti ja kiltin näköisesti poluilla omistajansa edellä, niin helpolta ja mukavalta kuin se omistajasta tuntuisikin!! Vaikka valitettavasti sellaisella suorituksella varmaan yhä saa taipparitkin läpäistyä...

Toisaalta springerin ei myöskään kuulu tosiaan työskennellessä äännellä ja vielä vähemmän tehdä mitään hurjia megapistoja kaukaisuuteen, joita tämä meidän neiti wannabe-ajokoira harrastaa. Tähän voi kuitenkin paljon koulutuksella vaikuttaa, toisin kuin riistavietin puutteeseen ja kaikenlaiseen muuhun lapasmaiseen käytökseen. Jos hyvää metsästyskoiraa springeristään mielii, niin koira pitäisi joka kerta kutsua luokse tai pysäyttää jos sopiva, muutamien kymmenien metrien toimintasäde ylittyy. Mä en ole niin tehnyt ja lopputulos on sen mukainen.

Olimme tänään ulkona Siirin kanssa metsässä lähes kolme tuntia, ja taas kerran päivittelin, miten se jaksaa vetää täysillä tota meininkiään niin kauan kun vain itse jaksan ulkona olla. Joskus jopa tuntuu, että Siiri vain sekoaa lisää mitä kauemmin metsässä viivymme. Vaikka pidän itseäni varsin hyväkuntoisena ja liikunnallisena, niin kouristelisin varmaan kymmenessä minuutissa maitohapoista spurttailtuani ja loikittuani täysillä hankalassa maastossa! Tunnin jos jatkaisin samaa meininkiä niin luultavasti oksentaisin verta ja itkisin...

Sitten keksin, että Siirihän on koko ikänsä harrastanut säännöllisesti harjoittelumuotoa, jonka on humaanipuolen tutkimuksissa todettu kehittävän käsittämättömän tehokkaasti niin aerobista kuin anaerobistakin kestävyyskuntoa ja sprinttausvoimaa. Nimittäin intervalleja! Sehän tekee vapaana jatkuvasti hurjia täysillä vedettyjä sprinttejä hajujen ym. perään maastosta viis veisaten ja sitten palauttelee nuuskien hetken vähän rauhallisemmin puskassa jotain hajuja. Ilmankos Siiri on ihan teräskunnossa.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Ripulikoiran kotihoitoa

Kuten jo kirjoittelinkin, nestehoito tepsi välittömästi ja toipuminen ripulista on sen jälkeen ollut vähintäänkin yhtä nousujohteista. Nesteytys virkisti Siiriä niin, että jo vesiripulipäivää seuranneena iltana sain sen helposti syömään ja juomaan. Nykysuositusten mukaanhan ripuloivaakaan koiraa ei kuulu paastottaa, vaan jotain kevyttä kannattaa tarjota heti kun vain ruokahalua löytyy eikä oksentelua esiinny. Harmittaa kyllä vähän, kun sen kummemmin ajattelematta ja hintaa pohtimatta ostin aivan sikakalliin pussin suolistohäiriöihin tarkoitettua erikoisruokaa, sillä suolistohäiriöstä kärsivälle koiralle voi vallan mainiosti tarjota sellaisen sijaan esim. myös keitettyä riisiä ja vähärasvaista lihaa. Vaikka Royal Caninin nimeen Siirin ruokinnassa vannonkin ja iloisesti huitelen tuolla kylillä menemään ko. yrityksen logo selässäni, niin kyllä vähän mietityttää tuo ns. laaturuokien bisnes... Hei pohtikaapas hetki: 30:en euron pikkusäkki (kuitenkin aivan tarpeettoman iso todellista tarvetta ajatellen) vs. parin päivän riisit ja tonnikalat. Mutta kapitalistia on turha omista valinnoista syyttää vaan ihan peiliin voi katsoa. Olisi kovin hyödyllistä osata ajatella, laskea, säästää tai edes jotain niistä.

Nyt onkin sitten alkanut siirtyminen takaisin normaaliin ruokaan, eli niihin Royal Caninin perusnappuloihin. Ripulihan loppui jo eläinlääkärikäyntiä seuranneena iltana, ja parin vuorokauden jälkeen voi asteittain siirtyä takaisin normaaliruokavalioon.

Inupektiä olen myös antanut tupla-annoksella, sillä sen pitäisi tasapainottaa suoliston mikrobistoa. Antibiootit jätin syöttämättä, sillä ruokinnan seurauksena syntynyt suolistomikrobiston tasapainohäiriö on uusimman tiedon mukaan vähän kevyt indikaatio kymmenen päivän ab-kuurille. Nykyään ollaan kovin huolissaan resistenttien bakteerikantojen kehittymisestä ja meille uusille eläinlääkäreille onkin opetettu, että antibiootteja ei ripuleihin anneta rutiinisti, vaan ripuliin pitää liittyä joko yleisinfektio, immunosupressio, voimakasta verisyyttä tai jokin tartunnallinen suolistobakteeri. Useat ripulithan ovat infektiivisen "vatsapöpön" sijaan seurausta suolistomikrobiston tasapainon järkkymisestä ja jonkin siihen kuuluvan bakteerin ylikasvusta. Siirillä ei ollut myöskään tulehdusarvoissa poikkeavaa, se oli ainoastaan kuivunut.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Huonosti alkoi...

...Siirin ensimmäinen viikko kesäkaupungissamme. Ensinnäkin olen hajoillut, kun täällä on jotain miljoona kertaa huonommat lenkkeilymaastot kuin kotikulmilla. Ihan perseestä tehdä lähipissatukset piskuisessa puistossa ja puikkelehtia liikennevalojen läpi lenkkipoluille, eikä täältä hurauteta samalla lailla kymmenessä minuutissa mihinkään ihanaan rauhaisaan korpeen. Olen tottunut aivan liian hyvään Puistolassa asuessa, jossa kämppämme vieressä on iso puistomainen ulkoilualue lyhyempiä lenkkejä varten, lukuisia eri mahdollisuuksia tehdä suoraan ovelta pitkä, miellyttävä lähiölenkki esim. metsässä tai kauniissa joenrannassa ja ennen kaikkea se ihan mustmustmust Sipoonkorpi kätevän automatkan päässä. Se on Siirin henkisen hyvinvoinnin kantava voima! Täällä melko lähellä sijaitseva Aurajoenlaakso on ok muuten, mutta sielläkään en voi kuvitellakaan antaa Siirin juosta vapaana.

Lisäksi minä idiootti menin ensimmäisenä päivänä täällä antamaan Siirille jotain kaapista löytyneitä  halpisraksuja, kun unohdin ottaa sen omat sapuskat mukaan. Siirin maha on herkkä huonolaatuisille nappuloille ja nopeille ruuanvaihdoksille, joten löysällehän se mahan veti. No, näin on käynyt ennenkin ja ajattelin, että kyllä tuokin ohi menee, mutta eipä mennytkään ja tänään töistä kotiin palatessani oli vastassa limaista vesiripulia. Suoliston mikrobisto oli siis mennyt lopullisesti sekaisin ja joku paha pöpö ottanut paksusuolessa vallan. Huomasin myös välittömästi, että Siiri ei ollut täysin oma itsensä: se ei esim. ollut salaman ovella minua tervehtimässä, ulkona veti vain hiukan (ei raivostuttuvan kammohirveästi) räksien ja muiden tipujen perään ja ruuan ehdottelu ei herättänyt mitään innostusta. Eikä se testatessani sapuskaa olisi huolinutkaan. Kokeilin limakalvoja ja ne tuntuivat nahkean kuivilta, kapillaarien täyttymisaikakin oli hieman kasvanut. Eläinlääkäriin siis.

Eipä tarvitse kauas akuuteissakaan asioissa mennä apua hakemaan, kun Turun alueen päivystävä pieneläinklinikka sijaitsee meitä käytännöllisesti katsoen vastapäätä. Sieltä Siiri sai pullollisen nestettä nahan alle, antibioottia, probioottivalmistetta ja lisäksi ostin sille suolistoystävällistä ruokaa. Nesteytys toimi välittömästi ja Siirin olo koheni hetkessä, nyt teki eläimen taas mieli ruokaakin. Täytyy vaan jatkossa olla tarkempi ja olla koskematta markettiruokiin pitkällä tikullakaan, niistä ei väliaikaisissa "hätätilanteissakaan" (esim. ruoka loppu, opiskelijoiden eläintenruokatilaus vähän myöhässä) ole koskaan ole seurannut muuta kuin päänvaivaa ja nyt myös sellainen pieni vajaan parin sadan euron lasku. Sen sijaan Royal Canin on aina sopinut Siirille täydellisen hyvin ja pitänyt vatsan ja koiran ylipäätäänsäkin erinomaisessa kunnossa!

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Sekalaista angstia

Pahoittelen tätä blogihiljaisuutta, mutta olen nyt niin hurahtanut liikuntabloggaamiseen, ettei inspiraatiota sen jäljiltä enää riitä toiselle blogille. Minä nyt olen tällainen vähän impulsiivinen luonnoltani ja kun saan kunnon flown päälle jossain asiassa, niin sitten sitä mennään! Aikaisemmin olen elämässäni kokenut monen monta innostusflowta eläinharrastusten parissa ja nuo liikuntajutut ym. ovat enemmän olleet sellaista itsestäänselvää taustalla pyörivää arkea ilman ihmeempää oheissäätöä, mutta nyt on vähän toisinpäin. Eli eläimellisestä elämästä tulee kyllä nautittua joka päivä siinä missä aina ennenkin, mutta kaikki ylimääräinen hössötys kuten marsufoorumikirjoittelu, koulutusjuttuihin perehtyminen, treenien suunnittelu ja pohdiskelu ym. ovat jääneet vähemmälle. Mutta eiköhän se aaltoilevan sinikäyrän huippu taas niissäkin jutuissa joku kerta saavuteta mikäli impulsiivinen luonteeni ei olennaisesti muutu!

Työt ovat alkaneet, ja vietimme Siirin kanssa siinä ohessa muutaman päivän vanhempieni luona Somerolla. Siellä oli sattunut aika pelottava tapaus... Lähdin ajelemaan töihin joskus puoli viiden aikoihin Siirin jäädessä kotiin nukkumaan. Tai niinhän minä kuvitellin... Joskus viiden aikoihin aamulla äitini oli kuullut alakerrasta kovaa kiljuntaa, herännyt ja lopulta mennyt tarkistamaan tilanteen. Siellä oli Siiri ollut siivouskomerossa juuttuneena pannastaan oven eteen vaakatasoon lukkiutuneeseen moppiin! Se oli hädissään yrittänyt rimpuilla itseään irti pääsemättä oikein mihinkään suuntaan. Vaikka esim. välitöntä kuristumisvaaraa ei ollutkaan niin pohdittiin, että jos tapaus olisi sattunut esim. päivällä kaikkien ollessa poissa, niin Siirin sydän ei varmaan olisi kestänyt tuntikausia tuollaista paniikkia ja rimpuilua. Se olisi ollut hidas ja tuskallinen kuolema...

Täysi mysteeri minulle on mitä hittoa Siiri teki aamulla siivouskomerossa, sillä se on ehkä maailman aamu-unisin koira! Kotonakin sen saa suorastaan raahata aamupissalle, ja syvä, autuas aamuinen uni jatkuu normaalisti aina iltapäivään saakka. Mutta kaikkea voi näköjään sattua... Äidiltänihän kuoli yksi huippukoira yhtä äärimmäisen epätodennäköiseltä tuntuvaan (tosin täysin erityyppiseen) onnettomuuteen, jollaista kukaan ei pysty keksimään ellei ole tarinaa kuullut.

Tämä pisti minut myös miettimään erästä ongelmaa: miten maailmassa pystyn jättämään Siirin jonnekin hoitoon, jos välivuonnani aion toteuttaa joitakin haaveilemiani isompia matkustussuunnitelmia? En yhtään epäile mahdollisten hoitajien luotettavuutta, mutta silti minulla on aina jotenkin vähän levoton olo, kun Siiri ei ole hoteissani ja pelkään hoitajien numeroista tulevia puhelinsoittoja. Koskaan kun ei tiedä, mitä voi sattua ja kaikki aika poissa Siirin luota on pois äärimmäisen rajallisesta ja aivan mittaamattoman arvokkaasta yhteisestä ajastamme. En vaan kestä sitä, kun koiran elinkaari niin helvetin lyhyt, voisin itkeä ja raivota asiasta vaikka kuinka! Kun on kerran löytänyt itselleen täydellisen sopivan otuksen, kasvanut sen kanssa vuosien mittaan yhteen ja kiintynyt siihen sydänjuuriaan myöten, ei siitä koskaan haluaisi päästää irti eikä hukata ainuttakaan hetkeä yhteiseltä taipaleelta. Monta kertaa Apulannan Armon soidessa olen miettinyt, että prikulleen tuolta minusta varmasti tuntuu sitten jos minun pitää tehdä viimeinen, vaikea päätös. Sitä hetkeä kartan, sitä väistän, sitä niin pelkään... Voi vittu nyt oikeesti, kunpa tuota hetkeä ei koskaan tarvitsisi tulla! Tiedän, että joku pitää nyt minua ihan sekona, mutta pitäkööt, en tälle hemmetti mitään mahda!

Voi kun voisin edes ajatella, että "se on vain koira ja kyllä se pärjää". Ok, Siiri on koira, ja vielä harvinaisen pöljä sellainen. :-D Vielä kun osaisi suhtautua siihen niin. Mutta ilman minua se ei kyllä totisesti pärjää, niin liioitellulta kuin se kuulostaakin. Kaikkien hoitajien kertoman mukaan Siiri nimittäin lakkaa käytännöstä elämästä ollessaan hoidossa, ja koko sen maailma pysähtyy johonkin odottavaan välitilaan poissaollessani. Tuo ulkona muuten niin raivokas, energinen ja kahjo koira ei esimerkiksi halua maalla edes mennä ulos! Ihan oikeasti! Kyllä se tarpeensa tekee kun on pakko, mutta ei puhettakaan mistään puskaralleista tai vapaaehtoisesta lenkillelähdöstä. Siirin ylivoimainen prioriteetti numero yksi on tuolloin maata mahdollisimman paljon sellaisella paikalla, josta se voi välittömästi nähdä kotiintuloni, eli vanhempieni luona keittiön sohvalla ja kotosalla omalla pedillään ulko-oven vieressä. Kaupungissa esim. mieheni hoidossa tuo maaninen vetäjä kulkee apaattisena hihna löysällä osoittaen joka solullaan haluavansa takaisin omalle pedilleen minua odottamaan. Joskus mieheni on ottanut sen mukaansa ihmisten pariin poissaollessani, ja silloin yleensä niin seesteinen Siiri on käyttäytynyt todella pelokkaasti. Mieheni sanoin Siiri on "totaalisen maanis-depressiivinen, läheisriippuvainen ja sosiaalisesti rajoittunut otus". Jos se olisi ihminen, niin aika hyvän kasan F-koodeja ja pilleripurkkeja sille saisi mamiriippuvaisuuden takia, vaikkei se perinteisestä eroahdistuksesta ole koskaan kärsinytkään.