sunnuntai 26. elokuuta 2012

Ei ole elukalla kaikki herneet palossaan

Hei huomasin, että olen tainnut unohtaa esitellä itseni tässä blogissa. Korjataanpa asia...

"Moiii, mä olen Veera. Eläinlääketieteen opiskelija ja eläinten ystävä, mitä suurimmassa määrin. Ainoa vaan, että mä olen salakavalasti mieltynyt eläinten hakkaamiseen. Erityisesti tuon oman luppakorvan hakkaaminen on tosi kivaa, ja varsinkin juoksulenkeillä harrastan sitä useasti, ja mielellään useammalla välineellä. Pesäpallomaila on ihan hyvä, tosin vähän vaikea kuljettaa mukana kun juoksee. Keppejä löytää onneks lenkkipoluiltakin mutta oikeestaan mikä tahansa väline käy."

Ja tällä netin ja väärinymmärrettyjen sanomisten aikakaudella todettakoon saman tien hidasälyisimmille, että tuo oli sitten puhdasta sarkasmia. ;-) En siis oikeasti ole koskaan hakannut Siiriä, mutta näin tuo eläimeni antaa nykyään ymmärtää muille ottaessani sen juoksemaan. Enää ei riitä pelkkä tylsistynyt olemus, vaan nykyään laitetaan ihan reilusti jarrut pohjaan - Siiri ei yksinkertaisesti suostu etenemään, jos se joutuu kulkemaan juoksutamineissa juoksulenkeilläni. Se täytyy pakottaa liikkumaan. Erityisesti tempoltaan vaihtelevat intervallit ovat sille kammotus, ja viimeksi tuo jarrut pohjaan -efekti iski päälle, vaikka Siiri sai juosta ihan vapaana minun spurttaillessani. Metsässä juoksemisen riemu vaihtui totaaliseen lamaantumiseen ja paikoillaan kököttämiseen puskassa.

Vuosi sitten alkanut Siirin juoksutylsiintyminen on tietysti ollut itseään ruokkiva kierre: Siirin mieliala saa mutkin apeaksi ja turhautuneeksi, Siiri aistii tämän ja laamailee aina vaan lisää ja lisää. Koko lenkkeilyfiilis on molemmilla ennen pitkää aivan pilalla. Noilla "hei-katsokaa-kaikki-olen-saletisti-koiranpahoinpitelijä" -lenkeillä turhautumiseni on noussut vielä tästäkin ihan uusiin sfääreihin, ja nyt onkin enää yksi vaihtoehto jäljellä: Siiri ei tule enää mukaan juoksulenkeilleni. Ei ikinä, ei ainakaan intervalleille eikä hitaille hölköttelylenkeillekään kytkettynä. Luojan kiitos juokseminen ei kuulu enää arkipäivääni niin ei harmita niin paljon. Esim. juuri käynnistynyt ammattilaisilta ostamani liikuntavalmennusohjelma sisältää ensimmäisen kuukauden pelkkää kovaa salitreeniä, ja myöhemminkin varmaan korkeintaan muutaman lyhyen intervallin viikossa.

Olen nyt 100%:en varma, että tuo on puhtaasti psyykkistä, nimittäin kyseisen ongelman pahentuessa pahentumistaan Siiri on samanaikaisesti ollut kävelylenkeillä metsässä hullumpi kuin koskaan. Ihan jatkuvasti. Siirille on talven jälkeen ollut ihan normaalia vapaaksi päästyään tehdä hurja kiitolaukkapisto parinsadan metrin päähän, huutaa varpusille, räksille, jänisten jäljille tai ihan mille vaan niin, että koko lähitienoo kuulee ja hetken kuluttua ilmaantua jostain puskasta naamalla ilme "mä vaan vähän tsekkasin ympäristöä, oon vasta pääsemässä vauhtiin". Tuntuu, että tuo touhu käy vaan hullummaksi Siirin kerryttäessä vuosia, vaikka väitetäänkin, että koirien aktiivisuustaso laskee vanhemmiten... Siis whaaaaaaaaat? Mistä meille saataisiin rauhallinen veteraani, joka hölköttelee kivasti ja nätisti mun edelläni polulla?!

Nyt meillä on ollut loistavat lenkkeilymahdollisuudet, sillä työmatkani lyheni elokuussa 45:llä minuutilla ja olen käynyt töistä anoppikokelaani luota muuan pikkukaupungista käsin. Sieltä pääsee kolmessa minuutissa ihan korpeen, ai nam! Turussa kävelylenkit Siirin kanssa alkoivat tuntua lähes silkalta velvollisuudelta, sillä mietitytti mitä mieltä ylipäätään oli kävelyttää koko ajan hihnassa koiraa, jonka koko elämän tarkoitus ja syvin sisältö pyörii vapaana juoksemisen ympärillä ja joka vetää hihnassa aivan maanisesti. Pohdin monta kertaa omien treenieni jälkeen uupuneena lenkkipolulle suunnatessani voiko tuollainen koira saada hihnalenkeistä mitään irti, vai olisiko helpompaa vaan molempien päälle jäädä kotiin?

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Näkemiin Edwin

RIP Edwin 22.2.2010-4.8.2012






Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan

Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää


Kyllä, minä todellakin halusin kieltää, koittaa säilyttää. Mutta nyt paiseen uusiuduttua räjähdysmäisesti n. viikko antibioottikuurin loppumisesta sai rakas ja tärkeä marsuni Edwin armon. Joten...

Näkemiin rakkaani, viimeiseen aamuun
rakkaani näkemiin hiljaisille niityille.
Hautaan sinut muistojen metsiin ja peitän tähtisumuihin
kun sinä astut läpi vuosisatojen.

(Mari Rantasila - Näkemiin rakkaani)


Sydämiimme suuren jäljen jättänyttä Edwiniä kaivaten ja surren,
Veera & M



PS. Täällä yhden vipeltävän karvamakkaran viimeinen vipellys vapaana huoneistossa. Lohduttavaa, että Edwin kuoli "saappaat jalassa" ollen loppuun asti oma virkeä ja utelias itsensä, vaikka toisaalta se saikin lopetuspäätöksen tuntumaan ihan hassulta faktoista huolimatta (kognitiivinen dissonanssi...). Edes viimeisenä iltana koko leuanaluskaulapussin täyttänyt valtaisi kipeä paise ei haitannut menoa.