sunnuntai 28. lokakuuta 2012

No niitä marsuja kans!

Jaahas, tätä matskua tulee nyt ihan hirveällä syötöllä aikaisempaan nähden, mutta antaa tulla nyt kuitenkin vaan! Tämä bloggaaminen ruokkii muikeasti kaikkia inspiraatioita ja innostusvirtoja, ja sitähän mä en pane pahekseni.

Eli tänään kuvailin vihdoinkin niitä marsuja. :-) Tällä hetkellähän meillä asustaa siis kolme poikamarsua Edwinin kuoleman jälkeen: James, William ja Anton.

Ensimmäisenä poseerausvuorossa Bondien 50-vuotiastaipaleen kunniaksi James. "Nimeni on James, Ja-mes Bond!"




James raukka joutuu tällä hetkellä elelemään vallan yksikseen, sillä Edwinin kuoleman jälkeen se ei ole tullut yhdenkään toisen marsuni kanssa toimeen, ei edes lattialla juostessa. James on hieman turhautunut yksinoloonsa ja keksinyt mitä mielenkiintoisimpia keinoja kavuta aitauksessa kahden vihamiehensä puolelle turpiin saamaan. Eräs tällainen reissu johti oikein mehevään komplisoituun, tulehtuneeseen sarveiskalvohaavaan (ks. oikean puoleinen kuva) ja mietittiin eläinlääkärin kanssa mahtaakohan tuosta enää silmää tulla... Haava oli täynnä valkoista plakkia, koko silmä harmaa ja siitä valui märkäistä eritettä oikein kunnolla. No, reilun viikon silmätippailu Oftan Akvakolilla kuitenkin tuotti ylempänä näkyvän parhaan mahdollisen lopputuloksen! Ilmeisesti marsujen silmien paranemispotentiaali on perin suuri eikä hurjatkaan korneahaavat etene ihan mahdottomasti.

Antonille maistuu kuvausrekvisiitta hyvin.


Ja viimeisenä William.



Williamin ulkonäkö on hieman petollinen, sillä se näyttää maailman suloisimmalta ja kilteimmältä marsulta, mutta luonteeltaan on oikeasti hieman häijy. Jamesia William on vihannut aina, ja päräyttää kyselemättä suoraan sen kimppuun. Muidenkin marsujen kanssa on aina ollut vähän jotain eripuraa, ja nyt on ilmeisesti hiljattain tapahtunut Antonin ja Wiltsun kesken pieni vallanvaihto Antonin persuksissa olevista ruvista päätellen. No, ainakin mun läsnäollessa vaikuttaisi meno Antonin ja Williamin valtakunnassa melko rauhaisalta, joten William saa vielä jatkaa laumaeläimen esittämistä. Jamesiakaan en yksin haluaisi pitää, ja sille onkin etsinnässä kaveri. :-)

Tämä oli ensimmäinen marsujen poseeraustuokio, jossa Edwin ei ollut mukana. :-( Hänelle löytyi viimeinen leposija perintölasikaapistamme, muiden tärkeiden asioiden keskeltä.


Lepää rauhassa Edwin.

Koiramainen sekasikiöpostaus

Ensinnäkin haluan tässä välissä kiittää ihan kaikkia ihmisiä, jotka täällä ovat kuulumisiamme käyneet kurkkimassa! Olen nimittäin usein ajatellut, että ennen pitkää karkoitan täältä viimeisetkin lukijat ailahtelevalla mielenkiinnollani koira- ja marsuharrastamiseen sekä blogikirjoitteluun ja päädyn kirjoittelemaan ihan itsekseni, mutta Bloggerin tilastojen mukaan näin ei ole onneksi käynyt. Mua motivoi yllättävän paljon se tieto, etten vain itselleni höpise. Nyt mulla onkin sitten muutenkin ihan uudenlainen, ennenkokematon motivaatio ylläpitää tätä blogia, joten kannattaa pysyä linjoilla jatkossakin! Mulla on ihan jopa spesifejä postausideoitakin, ja uskon, että tämä blogi auttaa mua osaltaan  kadonneen koiraharrastajaminän etsinnässä/ylläpidossa, miten sen nyt ottaakin. :-)

Esim. tuo hiljattainen avautuminen muistoista helpotti (kiitos muuten kommenteista siihen!) ja ehkä tuolla nupissa taas tapahtui sen myötä jotain oikeansuuntaista. En mä ainakaan jäänyt mennyttä tuota kuvamuisteloiden aiheuttamaa hetkellistä reaktiota pidempään itkemään, vaan rupesin miettimään keinoja vähän virkistää tätä koiramaista elämää omannäköisellä tavalla. Enhän mä enää ole esimerkiksi näyttelyihminen eikä musta sellaista uudestaan varmaan koskaan tule. Mä olen yksinkertaisesti vaan niin erilainen ja eri tavalla ajatteleva ihminen kuin vuonna 2004, jolloin reippaasti yli puolet kaikista koiramaailman mielenkiinnon kohteista, mielipiteistä jne. oli omaksuttu aivan suoraan äidiltäni. Eiväthän ne näyttely- ja jalostusjutut toki ole yhtään sen huonompia valintoja kuin vaikkapa toko ja agility ja toisten mielenkiinnon kohteiden ja ajankäytön priorisoinnin kyseenalaistaminen yleisellä tasolla on ehkä dorkinta arkipäivän idiotismia mitä tiedän (ks. mottoni tuolta oikealta sivupalkista), mutta joskus on vaan aika kasvaa erilleen omaksi aikuiseksi itsekseen. Siitäkin huolimatta, että päivääkään en vaihtaisi silloisista näyttelyreissuista ja muista kivoista kokemuksista pois.

Jotain mä kyllä ottaisin mielelläni ihan right now takaisin noilta ajoilta, nimittäin Adobe Photoshop -taitoni! Haluaisin tehdä tästä blogista kivemman ja oman näköisen nyt kun tuo springeri.net -sivusto on käytännössä kuollut, mutta eipäs vaan ole niin helppoa kuin joskus. Sen mitä nuorena oppii ei välttämättä vanhana niin vain taidakaan...

Selailin muuten taas vähän vanhoja kuva-arkistoja. Katsokaa, miten kauniisti ja elegantisti meidän neiti vanhenee! Vasemmalla Siiri alle 1 v (syksy 2004) ja oikealla 8,5 v (tämä syksy). Siiri on kaikin tavoin musta vaan tullut söpömmän näköiseksi vuosien saatossa saamatta yhtään sellaista vanhaa, raihnaista lookia.



On kuitenkin asioita jotka eivät muutu...

Vuosi 2005:


Vuosi 2012:


Luonteessakaan ei ole vuosien mittaan tapahtunut muuta kuin pelkkää positiivista. Nuoruuden arkajalka-ajat ovat muisto vain ja tänä päivänä Siiri on ainakin tämän rotuiseksi luonteeltaan suoranainen kultakimpale: palvelualtis, tasapainoinen, täydellisen omistautunut mulle, toimintakykyinen... Ja energisyys ja intohimot erinäisiin asioihin eivät ole laimentuneet sitten hiukkaakaan, oikeastaan vaan päinvastoin. :-D

En usko, että samanlaista, juuri mulle täydellistä springeriä saisin, vaikka ottaisin niitä Siirin jälkeen kymmenen. Ja jotkut koirat ehkä ovat harrastuksissa parhaimmillaan nuorempina, mutta Siirin kohdalla homma on ihan päinvastoin. Miksipä siis en ottaisi kaikkea iloa irti myös näistä Siirin elämän ehtoopuolen vuosista? Siinäpä pientä pohjustusta tulevalle motivaatiopostaukselle. :-) Kävin nimittäin hiljattain motivaatiovalmennuksessa, josta sain paljon hyviä työkaluja nykyistä kestävämpään motivaatioon myös koiraharrastusprojekteja ajatellen. Ihan ensimmäinen asia myös niissä on päättää joku selkeä, konkreettinen tavoite ja miettiä, miksi se on itselle merkityksellinen ja tärkeä.

Tulipas harvinaisen sekava ja kummallinen postaus, mutta menkööt! Ja lupaan palata tässä piakkoin myös marsuteemalla, niitä en olekaan kunnolla vielä kuvaillut...

lauantai 27. lokakuuta 2012

Puistolapuistoilua

Talvi on tullut. Niin tulivat myös jäiset tiet, ja sehän yhdistettynä työkeikkaan ja kesärenkaisiin ei ollut hyvä juttu se. Ajoin jyrkässä mutkassa tieltä ulos ja autoni on nyt luultavimmin lunastuskunnossa. No, eipä tässä ole onneksi itselläni mitään hätää näyttävästä ulosajosta huolimatta, ja eiköhän vakuutusrahoilla jonkinmoisen uuden kärryn saa. Hyvä niin, sillä tajusin, että mähän helsinkiläisyydestä huolimatta olen täysin avuton ilman autoa: oikeastaan mun koko tämänhetkinen elämäntyyli työmatkoineen, retkeilyineen jne. perustuu siihen, että pystyn koska tahansa istahtamaan ratin taakse. Koen myös, että auto on ollut äärettömän tärkeä avain Siirin hyvinvointiin kaupungissa, sillä lähiölenkit hihnassa ja metsälenkit vapaana ovat sille täysin eri maailmoista.

Nyt joudun kuitenkin ainakin hetken kärvistelemään ilman omaa autoa, ja tämä on niin kummallista, kun ei yhtäkkiä voikaan koska tahansa hurauttaa metsän siimekseen lenkille. Joo, ymmärrän, etten ehkä muilta opiskelijoilta kauheasti sympatioita saa tässä "kriisissä"... Onneksi retkeily- ja valokuvaushimoani tuli täksi päiväksi lievittämään puolivuotias lyhytkarvainen saksanseisoja Essi, jonka kanssa puistoilut ja valokuvailut Puistolassa maistuvat tuplaten paremmin kuin normaalisti. Essi on valtavan energinen ja sosiaalinen tapaus, joten senkin puoleen sitä tulee kovasti aina viihdytettyä ulkona. Maistuu sitten uni tuolle lyhytkarvaeläimelle edes hetken. :-D

Siiri tykkää Essistä tosi paljon, eikä ole kertaakaan sanonut sille yhtään poikkipuolista sanaa. Mä en tiedä mikä siinä on, että kaikki alle vuoden ikäiset koirat ovat Siirille niin mieleisiä kavereita, vaikka se muutoin on aika epäsosiaalinen ja mm. innokkaille, vanhemmille uroksille hyvinkin kipakka.

Lisäsin äsken aika läjän kuvia galleriaan koirapuistoleikeistä. Jätin pitkän putken Somerolle ja pitäisi pärjätä noilla omilla linsseillä. Enköhän mä pärjää, vaikka tuon nyt käyttämäni kiinteän objektiivin polttoväli onkin todella lyhyt koirien tilannekuvaukseen.










tiistai 23. lokakuuta 2012

Muistoja vuodelta 2004

Gallerian kanssa leikkiessä unohduin katselemaan vanhoja kuvia vuodelta 2004, joka oli koiraharrastusten puolesta äärimmäisen toiminnantäyteinen vuosi. Siiri syntyi heti vuoden alkajaisiksi ja tietysti puuhailin sen kanssa aivan hulluna kaikkea. Lisäksi ramppasin näyttelyissä, ylläpidin intohimoisesti erittäin laajoja nettisivujani, väkersin niitä innolla muillekin, olin täysillä mukana äitini tiimissä eläen "oikean" springeriharrastajan elämää, kuvasin valtavasti, kirjoittelin artikkeleita... Ja taisin olla jopa ihan hyvä hyvä monessa jutussa tuolloin: perehdyin intohimoisesti naksutinkoulutukseen ja koulutin itsenäisesti Siirille tuolla menetelmällä kaikki tokoliikkeet, valokuvani olivat ihan kelvollisia pokkarikuviksi, juttu luisti näppiksellä hyvin, tekemistäni nettisivuista tykättiin jne. Tässä joitain muistoja pintaan nostaneita otoksia tuolta kyseiseltä vuodelta, aikajärjestyksessä.


Pienen pieni Siiri vastasyntyneenä

Ensimmäinen oma koirani Enni (1997-2006)


Nuori kaunis Frida ja tokoilut Fridan kanssa

Entiset harrastuskoirani ja lenkkikaverini (olen kilpaillut molempien kanssa) Frida ja Sessa. Molemmat viettävät nykyään vanhuudenpäiviään mummini luona.

Ruusu, Enni, Frida, Sessa ja Onni - kaikki perheemme koirat v. 2004 samassa kuvassa (Siiriä lukuunottamatta, se eli kuvan ottamisen aikoihin vielä pentulaatikossa). Niin tärkeitä mulle kaikki, tunsin jokaisen niin läpikotaisin. Nykyään saatan mennä Somerolle ja ihmetellä "mikäs koira tuo on, joku näyttelylaina tai sijoitus? Ai ei vai, sulla on uusi koira?? Kuinka kauan se on täällä asunut?"

Vähän suurempi Siiri, neiti Sierain punanenä

Nuoren Siirin kanssa opiskeltiin tokoa erittäin intensiivisesti.
Näyttelyissäkin tuolloin kävin ihan jatkuvaan. Näin tuttuja, reissasin ulkomailla, majoittauduin mökeissä, istuin tuntitolkulla autossa keskustellen kaikista koiramaailman jännistä jutuista... Toisinaan uppouduin täydelliseen flowhun ja pohdin aamuyön tunneille saakka vaikkapa sitä, millaiselta springerin kuuluu mielestäni näyttää ja kirjoittelin siitä syväluotaavia artikkeleita silloisille kotisivuilleni. Ah noita aikoja, noita menneitä aikoja, kunpa saada voisi ne joskus takaisin. Nyt en edes muista koska olen viimeksi käynyt esim. koiranäyttelyssä. Siitä on pakko olla monta vuotta.

Retkeilemässä Liesjärven kansallispuistossa syksyllä. Joku harrastus on sentään säilynyt läpi vuosien.

Siirin edesmennyt äiti Saara ja pesue. Tuolloin seurasin ja kuvailin vielä täysillä kaikkia Adamant's-pentueita, nykyään saatan kotiin mennessäni ihmetellä "ai tuolla on jotain pentuja vai? kenes ne on? Ai siis mikä koira toi emä onkaan?"

Minä, Onni ja Frida jouluna 2004. Onni oli aikansa superstar-näyttelykoira, legenda, kaikkien näyttelyennätysten rikkoja rodussaan, 2x melkein vuoden näyttelykoira (ne muutamat pisteet ja se joku silkkiterrieri...), you name it. Niin monta kertaa olin sitä kannustamassa voittoon ison kehän äärellä, ja nyt en ole vaivautunut menemään edes Messariin palkintojenjakotilaisuuteen kumpanakaan vuonna kun äitini kennel voitti Vuoden Kasvattaja -tittelin. HYI MINUA, oikeasti HÄVETTÄÄ. :-( :-( :-( Ja anteeksi äiti, jos luet mun blogia.

Tätä postausta tehdessäni huuleni rupesi väpättämään ja rupesin melkein itkemään. Sitten kupliva kiukku itseäni kohtaan ryöpsähti jostain esiin. Mihin olen saattanutkaan hukata tuon kaiken, aikanaan niin loppumattoman tuntuisen, kuplivan ja elämääni ilostuttavan innon ja inspiraation, mikä mulla tuolloin oli monennäköisiin eri koirajuttuihin? MIHIN? MIHIN? Miksi?!?!? Miten olen antanut sen kaiken valua musta pois ilman mitään järkevää syytä? Muistelisin, että innostuksen laimeneminen alkoi vuonna 2006, kun ylppärit lähenivät ja suorittamiseni koulujutuissa paheni pahenemistaan. Eläinlääkikseen päästyäni perfektionismini hieman rauhoittui. Luojan kiitos, helvetti sillä typerällä ylppäritodistuksellakaan hienoine arvosanoineen ole koskaan mitään tehnyt. Silti en koskaan löytänyt vastaavaa innostusta koirajuttuihin enää elämääni takaisin.

Se mistä idean koko tähän postaukseen sain on se tosiasia, että nyt - pitkästä, pitkästä aikaa - olen kokenut jotain vastaavia tunteita mitä tuolloin vuonna 2004. Innostusta, flowta, täydellistä uppoutumista. Sitä, ettei malta odottaa seuraavaa päivää, jolloin saa taas puuhata kaikkea kivaa harrastustensa parissa ja yöllä vessaan herätessäkin pohtii, että ai mitä kivaa on tullut tehtyä ja mitä voisi vielä tehdä. Ja jumaliste, mä en koskaan aio enää hukata näitä tunteita ja impulsiivisesti ryöpsähteleviä innostusvirtoja mihinkään! Ja elättelen toiveita, että vielä joskus saisin takaisin tuon samanlaisen flown myös koiraharrastuksissakin. En ehkä aivan samanlaisessa muodossa kuin vuonna 2004 kun mielenkiinnon kohteet koiramaailmassa ovat muuttuneet vuosien saatossa, mutta kuitenkin. :-)

Toisilla ei päätä palele...

...koko kroppaa ehkä pikkuisen alla näkyvien syyspuuhien jälkeen, maybe? Tai sitten ei, kun vauhti on kuitenkin metsässä aika melkoinen. ;-)

Kehtaanko sanoakaan enää, että... tuota noin... olemme olleet Siirin kanssa viime päivinä "vähän" metsässä retkeilemässä ja kuvailemassa. Tämä tuli kaikille varmasti aivan valtaisana yllätyksenä. Kyllä Siirin nyt kelpaa, kun tuttuihin lenkkeihin menee moninkertainen aika entiseen nähden mamin jäädessä ihmettelemään ja kuvaamaan kaikkia maailman jänniä ja ihmeellisiä asioita. En todellakaan ole vielä uskaltanut pyytää ketään seurakseni, sillä veikkaan, että kenellä tahansa muulla paitsi Siirillä menisi hermot muhun ihan täysin. Saan oikeasti uppoamaan tuntikausia lenkkiin, josta ripeästi kävellen suoriutuisi alle tunnissa.

Sipoonkorven pikkuiset metsäjärvet alkavat tosiaan varmaan olla aika hyisiä jo, mutta sehän ei neidin tahtia haittaa.


Ei näiden loikkien pituus ihan kyllä yllä keväiselle ja kesäiselle tasolle, kevätrieha on syksyn mittaan pikku hiljaa hiipunut... Näillä ei ehkä enää niitä koirien vesiloikkakilpailuja voitettaisi.



Mulle ylläoleva kuva tuo mieleen jonkun merenneidon, miehen spontaani kommentti oli "HYI, haiseva ja märkä eläin!". Tuota jälkimmäistä se ehkä enempi täällä kotona munkin mielestä on...


No on se elukka märkä, todellakin.


Mutta on se myös söpö. Aina niin märkä, haiseva, kurainen, karvainen, sotkeva... mutta kuitenkin meidän molempien mielestä samaan aikaan jollain tavalla niin söpö!


Siis mikä on tämä viimeisin veteenmeno??? Onko tuo koira todella Siiri? Tunnusmerkit täsmäävät. Taitaa neidillä päätä palella sittenkin, ainakin noin kymmenen kirjaimellisesti jäätävän vesiloikan jälkeen.

Tästähän on hyvää vauhtia kehittymässä jonkin sortin kuvablogi. Lupaan nyt alkaa kuvailla marsujakin enemmän uuden valovoimaisen objektiivin kotiuduttua, ja muutenkin marsupuolella toivon mukaan tapahtuu jotain syksyn mittaan... Ensisijaisesti kuitenkin päivittelen noita marsujuttuja tuonne Marsufoorumin päiväkirjan puolelle (sorry, vain rekkautuneille). Kaikesta ei tänne sitten enää uudestaan tule kirjoiteltuakaan.

torstai 18. lokakuuta 2012

Koirien ja putken ulkoilutusta Somerolla

Taas lisää matskua galleriaan... Pakko kuvailla hämärässä tihkusateessa ja leikkiä Lightroomilla, vaikka olen nukkunut kuusi tuntia ja täysi työpäivä takana. Siirille löytyi vanhempien luota Somerolta tämmöiset kaksi pikku kaveria, Melissa ja Ridge.

Olen ruvennut pitämään tuolla galleriassa jonkinnäköistä valokuvaus"blogia", jossa kuvailen lyhyesti päivän fiiliksiä kuvaamisesta vähän teknisemmästä näkövinkkelistä ja laitan muutaman edustavimman otoksen näytille. Mä oon ihan täysillä nyt innostunut tästä hommasta ja tarkoitus on oppia ihan kunnolla kuvaamaan eikä vaan räpsiä automaatilla ilman sen kummempaa ajatusta siitä, mitä on tekemässä. Uusia lasejakin on jo suunnitelmissa hankkia, ja tietysti silloin tällöin pikkaisen vaihtelua ja laatua kittilinssini rinnalle saan noista isän linsseistä. Taidan nytten napata viikoksi lainaan tuon isän vaatimattoman pikku putken, joten to be continued...






Anteeksi, terrorisoin nyt tätä blogia koko ajan näillä valokuvausjutuilla, mutta eiköhän tämä tästä laannu... Ainakin sen verran, etten jaksa kuvia enää jossain vaiheessa kovin moneen paikkaan tunkea. :-D

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Uusi kamera

Mähän sitten menin ja toteutin haaveeni digijärkkäristä! Kiitos vaan pyytämättä ja yllättäen vapaaehtoiseksi ilmoittautuneelle sponsorille, taisi tuo mun metsäjärvien kuvausinnostus johonkuhun perheessä vedota. ;-) Isäni on kova luontokuvaaja, ja mm. järjestänyt valokuvanäyttelyn kuvattuaan kaikki Someron vesistöt... Ai miten niin mun intressit lähenee vanhemmiten aina vaan enemmän isää koiranäyttelyaddikti-äitini sijaan? Ihmettelee joskus muinoin jatkuvasti näyttelyissä rampannut ex-"A-tiimiläinen", nykyinen retkeily- ja kuvaushullu. Anyway, tänään testailin uudenkarheaa Nikon D5100:sta tuossa lähipuistikossa, ja alla jotain tuloksia.

Kannattaa seurailla tuota galleriaa - kuvailtua tulee jatkossa varmaan sen verran, etten kaikesta edes tänne erikseen laita maistiasia.










Kokeilin kaikkea hauskaa, kuten sarjakuvausta ja ISO-arvoilla leikkimistä. Tuo Nikonin kittilinssi vaikuttaisi pelittävän ihan hyvin perus muotokuvaräpsyissä, mutta tilannekuviin täytyy kyllä saada pidempi putki.

Niin, ja muotokuvattavaa pitää vähän parturoida seuraavia kuvaussessioita varten. Hyi mikä karvasäkki!