tiistai 24. joulukuuta 2013

Vuosi 2013

Joujou, jouluko se nyt on? Kiinnostukseni jouluhössötyksiin ja joulun odotteluun on lapsuuden jälkeen ollut aika tarkkaan pyöreä nolla, ja nyt olen vielä ollut jokaisen joulua edeltävän kolme viikkoa eri kaupungissa, joten ilmankos on joulun tuleminen mennyt "vähän" ohi. No, kai se joulu tosiaan on täällä, kun parin viikonjoululomakin alkoi ja eilen tulimme Somerolle joulunpyhiä viettämään. Ehkä. Niin paljon kuin lunta inhoankin, niin täytyy myöntää, että tasan vuosi sitten oli joulutunnelmaan helpompi päästä aattona kiinni:


No, voinpahan ainakin toteuttaa lenkit, joista oli vuosi sitten turha haaveillakaan luminietosten takia!

Koska innostuin räpläämään vuoden aikana otettuja kuvia ja mun on ei-jouluihmisenä usein vähän vaikea saada nämä joulunpyhät kulumaan (siis ne väliajat silloin kun ei tarjoilla ruokaa :-D), niin ajattelin käydä vähän läpi tätä vuotta kuvien muodossa. Niin, taas, mutta tällä kertaa vähän perusteellisemmin. Varoituksen sana aktiivikoiraharrastajile: jos sinua kiinnostaa jännittävän koiraharrastusvuoden käänteet, kohokohdat ja saavutukset, niin ei kannata vaivautua. :-D Tilanne nyt on yksinkertaisesti se, että mä en hetkeen ole ollut aktiivikoiraharrastaja ja blogin sisältö on sen mukaista. Joku voisi sanoa, että tylsää, mutta mäpäs en sano niin. Mun mielestä kun oma seurakoiraharrastajan arkeni maailman parhaan ja rakkaimman koirani Siirin omistajana on kaikkea muuta kuin tylsää! Jännän äärellä ollaan, nyt ja aina, nih!

Tammikuu

Vuodenvaihteen vietimme Helsingissä, mutta pian tulimme Siirin kanssa asumaan reiluksi kuukaudeksi Somerolle töideni takia.


Valoa ei paljon arkiviikoilla nähty. Tässä pääsin synttäriaamunani poikkeuksellisesti todistamaan Siirin kanssa aamun sinistä hetkeä töiden kutsuessa vasta kymmeltä.


Viikonloppuisin suuntasin aina ja uskollisesti Helsinkiin, sillä vaikka sieluni on maaseudulla niin kotini - minun oma, rakas ja ainoa - on Tapulikaupungissa. Keksin ensimmäistä kertaa Sipoonkorvesta reittejä, joilla ei tarvinnut väistellä koko ajan vihaisia hiihtäjiä sen puoleen kuin kävellä upottavassa lumessakaan.

Helmikuu

Helmikuussa jätin Siirin ja marsut Somerolle ihan ilman mamia, ja suuntasin Atlantin toiselle puolen.







Sieltä palasimme tähän Mordorien jääautioerämaahan, kun maaliskuu oli jo pitkällä (ja sitä nimeltämainitsematonta valkoista ainesta vielä tolkuttomia määriä). Kuulkaa, nyt sattuu. Nyt ahdistaa. Tahtoo täältä pois. Mennään seuraavaan kohtaan jooko?

Maalis-huhtikuu

Pian palattuamme Floridasta jatkoin töitä Somerolta käsin. Pahaa lomakrapulaa helpottivat hieman upeat aurinkoiset kelit, valo, jota alkoi riittää jo työpäivien jälkeenkin ja lumikenkäily kantavilla kevätnietoksilla.

Kuvausinspiraatio oli valosta ja hienoista keleistä huolimatta talviunilla, joten valitettavasti arjestamme ei tältä ajalta juuri todistusaineistoa jäänyt.

Toukokuu

Toukokuun alussa jätin taas laumani ja lähdin Sloveniaan.


Sieltä palattuani olikin jo puissa lehdet ja kesä aivan ovella.


Marsutkin saivat osansa nopeasti koittaneesta kesästä, tosin vain parvekkeella.


Kesäkuu

Kesäkuun korkkasimme fiilistelemällä helteitä Siirin kanssa Rajasaaressa. Siellä päätin, että tästä kesästä tulee huippu ja otan kesästä kaiken irti jokaisena päivänä, oli töitä tai ei!



Somero-elämä maistui enemmän kuin hyvin, sekä mulle että Siirille. Nautin aivan suunnattomasti ihan perusarkiviikoistakin, jotka täyttivät säännölliset kahdeksan tunnin työpäivät ja pitkät, valoisat illat pyhitettynä kesästä fiilistelylle milloin missäkin kauniissa maisemissa vesien äärellä.



Ei-reissu-viikonlopuista vietin kuitenkin jokikisen Helsingissä - myös juhannusviikonlopun! Haukkukoot muut eläinlääkisläiset ja maaseudulla kasvaneet Helsinkiä miten paljon hyvänsä, niin musta se on aivan vertaansa vailla oleva paikka kesäisin, ettäs tiedätte!! Ja jos auto on käytössä, niin äkkiäkös sitä pääsee (vähän toki asuinpaikasta riippuen) Sipoonkorven tai Nuuksion rauhaan. Tuona juhannusviikonloppuna löysin uuden vakioretkeilypaikkani Sipoonkorvesta, Fiskträskin, jolla allaoleva kuva on otettu.


Teimme viikonloppuisin paljon pikku kesäreissuja, mm. telttaretken Hankoon, jonne Siirikin pääsi mukaan.




Heinäkuu

Heinäkuu meni hyvin samaan tyyliin kuin kesäkuukin: kiireettömiä fiilistelykävelyjä Someron ympäristössä arki-iltaisin ja pikku kesäreissuja Helsingissä viikonloppuisin. Siirin saadessa mellestää puskissa ja Someron metsissä sydämensä kyllyydestä arkiviikoilla saatoin viikonloppuisin hyvällä omallatunnolla jättää sen viihdyttämisen vähemmälle ja jättää sen pois joiltain kaksijalkaisten keskinäisiltä kesäreissuilta.




Yksi reissuistamme Somerolla suuntautui Tammelaan, Liesjärven kansallispuistoon (yllä), toinen Iso-Valkeella (alla).





Ei varmaan liene blogin lukijoille mikään yllätys, että luonteessani on kiistämätön pala erakkoa: en tosiaan tarvi täydelliseen kesäiltaan välttämättä mitään muita komponentteja kuin kauniin luonnon, luonnon rauhan ja Siirin. Sellaisessa tilassa suorastaan tunnen miten akut latautuvat ja pian voin taas olla kiinnostunut jostain sosiaalisemmastakin toiminnasta. :-D

Elokuu

Elokuussa oli aika hyvästellä välivuoteni jälkimmäinen työpaikka ja työkaverit määrittelemättömän pitkäksi ajaksi ja suunnata katse kohti aivan uusia seikkailuja. Ennen koulun alkua kerkisin tekemään kaikenlaista, mm. käymään mummin mökillä Siirin kanssa ja Sveitsissä ystävääni moikkaamassa.







Syyskuu

Koulu alkoi, mutta viikonloppuisin auton nokka suuntasi uskollisesti kohti Sipoonkorpea kuten aina ennenkin. Otimme Siirin kanssa kaiken ilon irti intiaanikesästä uiskennellen Sipoonkorven pikku järvissä.








Kerran kerkesimme syksyn aikana käymään Somerolla chillailemassa.

Loka-marraskuu

Aurinkoiset syyspäivät ja syksyn kauniit värit pitivät mielen pirteänä kiireisen koulurumban keskelläkin pitkälle syksyyn. Koulussa erityinen ilonaihe olivat tuotantoeläinviikot maaseudulla, Saaren tuotantoeläinklinikalla Mäntsälässä. Onnekseni olen voinut Siirin pitää arjessa mukana noinakin jaksoina.




Joulukuu

Vuoden loppua kohden mieliala alkoi uhkaavasti laskea ja kroppakin sanoi sopimuksensa hetkellisesti irti. Jos jotain tästä opin niin ainakin sen, että kunnolliset elämäntavat - fiksu syöminen, riittävä uni, säännöllinen treeni - ovat mulle aivan absoluuttisen välttämättömiä, jos meinaan kovin kiireisessä arjessa pysyä terveenä, virkeänä ja jaksaa tehdä vapaahetkinä muutakin kuin lagata sohvalla - kuten vaikka touhuta niiden elukoiden kanssa. Absoluuttisesta ajanpuutteesta kun ei kaikista koulukiireistä huolimatta ole ollut kyse mm. ahkerasta Netflixin käytöstä päätellen... Podin huonoa omaatuntoa pahasta harrastusinspiraatiolamasta ja eläinten viihdyttämisen laiminlyönnistä, joskin hetkellisen helpotuksen tähän toi Somerolla Siirin kanssa vietetty viikko harjoitteluni merkeissä.




Nyt on kuitenkin pari viikkoa aikaa keräillä voimia ja opetella olemaan uusi, parempi minä myös  elämäni kiireisimmän kevään pyörteissä!

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Riekkumista Somerolla

Tämän viikon olemme Siirin kanssa viettäneet Somerolla harjoitteluni takia, ja kohta matka jatkuu toiseen harjoittelupaikkaan. Sinne en valitettavasti voi Siiriä mukaan ottaa. Melkoista härdelliä kyllä varsinkin näin lopputenttien edellä, mutta ei se haittaa, kun päivät ovat mielenkiintoisia ja saa samalla maaseutuelämää viettää. :-) Tekee nannaa sielulle ja ruumiille sekä mulla että Siirillä - jaksaa taas hyvin nämä joululomaa edeltävät rutistukset!


Tai no, Siirin ruumiille maalaiselämä ei ehkä ihan kirjaimellisesti niin hyvää tee. Siirin ranteiden aristukset mystisesti katosivat viime perjantain jälkeen ja lupsuttelukin loisti poissaolollaan alkuviikon. Itsenäisyyspäivän puskaräyhälenkkien jäljiltä Siiri oli kuitenkin vähän kankea ja lisäksi huomioni on nyt kiinnittynyt eniten toisessa kyynärpäässä tuntuvaan krepitaatioon eli rahinaan. Itse en sitä kokemattomana kinttujen vääntelijänä kovin helposti tunne, mutta eläinlääkäri siitä jo Siirin ollessa ontumatutkimuskoekaniinina mainitsi ja saman bongasi myös äiti. Kyllä mä aika valmis olen jo hakemaan kaupasta lisäravinnepurnukoita nivelrikon hoitoon, mutta hyvähän ne röntgenkuvat olisi silti vielä ottaa. Nuo Siirin harrastamat riekkumiset ovat myös aika kyseenlaista liikuntaa nivelrikon etenemisen kannalta, mutta toisaalta Siiri ei ole enää Siiri, jos sen liikunta on pelkkää tasaista hölköttelyä. Olen joskus sanonut, että parempi Siirille - tai kenelle tahansa - vähän lyhyempi, täysillä ja eletty onnellinen elämä kuin pitkä elämä loputtomassa turhautuneisuudessa, vailla mahdollisuuksia toteuttaa sitä ominta itseään. Sama pätee tähänkin, joten en ala ainakaan tässä vaiheessa vielä Siirin liikkumismuotoa rajoittamaan. Eikä Siirin meno suinkaan ole jatkuvasti metsässä mitään ihan pöhköä, vaan varsinkin näin talvisin se on aina rauhoittunut selvästi (jossain vaiheessa...), uskokaa tai älkää. Mietitään niitä kevätriehoja sitten, kun niiden aika tulee...

Sonja eli "Kärvelö" vauhdissa

Ai niin, unohdin mainita, että Siirin koekaniinin ura jatkui reilu viikko sitten ultraamisharjoituksessa. Voin ehkä nyt olla vähän levollisemmin mielin ja ainakin jättää hetkeksi ne vatsassa räjähtelevät kasvaimet pois angstilistaltani. ;-) Tosin en nyt menisi tutkimuksen luotettavuudesta vannomaan kun eläinlääkäriä ei paikalla ollut, mutta ainakaan mitään kovin outoa ja jälkeenpäin mietityttämään jäänyttä masusta ei löytynyt.

Täällä Somerolla Siiri on taas viettänyt kovin sosiaalista elämää ja suopeasti katsellut niin korvissa sitkeästi roikkuvaa Sonjaa kuin nuoria poikiakin innostuen aina välillä vähän puumailemaan. Tai siis, eihän täällä kukaan mistään Sonjasta puhu, vaan Kärvelöstä. Mistä ihmeestä noita lempinimiä oikein tulee??! No, siis kuulemma Kärvelö leikkiessään muiden kanssa pitää epämääräistä ääntä eli "kärveltää". Silti... Kärvelö? Kärveltää?? :-D Noh, mikäpä minä olen toisten antamia lempinimiä ihmettelemään, kun Siiri on Sieraimena syntynyt ja Sieraimena pysynyt ja nykyään pääasiassa Eläimeksi kutsutaan. Noin reilu viisi vuotta sitä sanottiin myös "Sieneksi" jonkun jalkasilsamainoksen mukaan...

Nyt olisi muuten maailman täydellisin määrä lunta maassa eli hyvin vähän, me so happy! Sormet ristiin, että lumentulo jäisi tähän (tai sama se vaikka nuo sulaisivat pois - no big deal) - mä oon totisesti nauttinut nyt joka hetkestä ennen paksuja nietoksia! En ole pitkään aikaan enää kyennyt samaistumaan lausahdukseen "voi kun tulisi lunta, niin olisi valoisampaa", sillä mitä iloa siitä marginaalisesti lisääntyneestä valosta on, jos kaikki tutut rakkaat lenkkipolut menevät tukkoon? Ja mitkään talviurheilulajithan eivät Siirin kanssa tule kyseeseen varsinkaan Helsingissä, ja ilman koiraa en ulkona reippailemassa osaa olla. Nyt olen voinut käpsytellä ihan missä vaan, vaikka peltojen halki - mahtavuutta! Missä se povattu ilmastonmuutos on tätä edeltävät talvet lymyillyt?

Raidilla täysi meno päällä










Siiri vaikuttaa kuvissa ihan mummolta, kun se ei osallistu ollenkaan Raidin ja Kärvelön riekkumisiin, mutta uskokaa pois, sillä riittää kyllä noita omia tohinoita aina ja aina vaan.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Vanhuus ei tule yksin

Huoh. Niinpä sitten vaan kuitenkin kovin monen yhtaikaisesti kasaantuneen eri tekijän seurauksena kadotin sen kuplivan positiivisuuteni ja harrastamisen ilon jonnekin syksyn harmauteen, ja vähän kaikki muu paitsi koulussa paahtaminen ja kahvikupin ääressä lagaaminen silmät ristissä (jotta jaksaa illan taas lukea erinäisiin tentteihin muun koulun päälle) on taas jäänyt kovin vähälle. Siirin viihdytys on ollut mallia raahautuminen lähikoirapuistoon ja marsujen perustarpeiden tyydyttäminenkin eli vesien vaihto ja kuivaruuan lisäys on tuntunut viime aikoina jotenkin kovin raskaalta, aitauksen siivoamisesta puhumattakaan. Vapaahetkinä mieli karkaa arjen pienten ilojen löytämisen sijaan esimerkiksi tänne:



Tai vaikka tänne:



On tämä maa vaan niin syvältä 2/3 vuodesta. Kiitos, anteeksi ja heihei, nyt kone Miami Beachille kiitos. Nähdään ensi toukokuussa vaikka sitten taas kun iltaisin näkee kävellä metsässä ja kohta alas satava valkoinen shaisse on sulanut.

Juu ei näin, ei todellakaan, en kannata negatiivista ajattelua. :-D Ehkä tämä tästä taas, kun huomenna pääsee univelkojen kuittauksen jälkeen parin viikon tauon jälkeen metsään Siirin kanssa käpsyttelemään.

Tänään ei ole kuitenkaan todellakaan riemuittu Siirin kanssa metsässä, vaan podettu armottoman huonoa omaatuntoa eläinten viihdytyksen heikosta jamasta ja taivuteltu ahdistuneena Eläimen koipia. Olen jonkin aikaa seuraillut Siirin etujalkojen nuolemista ja kirputtelua, ja päätynyt jo aikaisemmin siihen tulokseen, että iho-ongelmista se ei ainakaan johdu. Siirin korvaongelmat eivät ole enää palanneet, mutta jotain muuta pientä rapsuttelua oli vielä hetken aikaan tippakuurin jälkeen. Kyseessä oli kuitenkin todennäköisesti ihan tuore kapitartunta tartuttaja-kontaktista päätellen, ja rapsuttelut menivät täysin ohitse Strongholdilla. Tuolloin samoihin aikoihin alkanut etujalkojen kirputtelu ja lupsuttelu kuitenkin jäi, ja on ollut lisääntymään päin tässä joulun lähestyessä.

Yksi mahdollisuushan on, että tuo nuoleskelu liittyy liittyy jalkojen kipuun. Jotkut koirat - eivät kaikki - oireilevat esim. nivelrikossa noin. Tuki- ja liikuntaelinongelmia diagnosoitaessa koiralle suoritetaan ns. ontumatutkitus, johon kuuluu muun muassa raajojen nivelien tunnustelu ja taivuttelu mahdollisten kipukohtien löytämiseksi. Aikaisemmin en ole löytänyt Siiriltä jaloista kipukohtia, mutta nyt tänään kokeillessani sen ensimmäistä kertaa ikinä vingahti toista ranneniveltä taivuttaessani. :-( Nivelrikkohan tässä nyt kovasti pelkään, tietysti röntgenkuvat tarvittaisiin vahvistamaan epäily.

Niinpä niin, ikäähän Siirillä alkaa jo olla, siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka ihmettelisi sen nuoren koiran kaltaista menoa ja meininkiä tokokentällä ja metsässä. Siirillä vain on niin syvä palo riistanhajuihin ja mun kanssani tekemiseen (ja hihnassa vetämiseen...), että se saa kyllä ilmeisesti olla ihan todella sairas ennen kuin kivut noissa puuhissa jotenkin näkyvät. Yhtä kaikki, kello käy, kello käy.  Nykyään se tulee koulussa tietoisuuteen niin piinaavan hyvin, kun jatkuvasti näkee miten vanhoille koirille ilmaantuu milloin mitäkin vaivaa. Ennemmin tai myöhemmin tulee myös se lopullinen juttu, joka vie tiet erilleen. Toisilla räjähtää kasvain mahassa, jollakin sanovat munuaiset poks ja niin edelleen. Tiedän, että sellaisessa tilanteessa on pakko ajatella vain: "vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää, niin tiedän et on turha armoo viivyttää".

No, mahdollisen nivelrikon myötä nyt ei jouduta vielä vaikeiden päätösten äärelle, mutta kyllähän sekin Siirin elämää varmasti jonkin verran muuttaa. Enää ei Siirin mieluisin puuha eli päätön riekkuminen vaikeassa maastossa olekaan niin jees. Agilitystä "onneksi" olemme kerenneet jo vieroittautua. Ikävintä on tietoisuus siitä, että kyseessä on parantumaton sairaus, jonka etenemistä ei hoidosta huolimatta voi pysäyttää.

Mutta joo. Ehkä palaan asiaan sitten kun mulla on ihan oikea diagnoosi ja nyt siirryn miettimään jotain kivoja juttuja (ja mielellään ei eläinlääketieteeseen liittyvää), ihan vaikka perjantain kunniaksi. ;-)