lauantai 27. heinäkuuta 2013

Vielä on kesää jäljellä! Ja toivottavasti myös yhteistä aikaa :-)

Mä yritän nyt imeä tätä kesää ja sen tunnelmia itseeni kuin se olisi viimeiseni! Vieläkin surettaa viime kesä, joka meni niin täysin ohi pitkälti vaan oman huonon asennoitumisen takia. Toki kesä tulee myös ensi vuonna, mutta siitä tulee varmasti hyvin erilainen kuin aikaisemmista. Prioriteetit tulevat silloin muuttumaan ainakin joksikin aikaa elämässäni enkä sitä pane pahakseni sillä eri aikoina voi hyvin painottaa vähän erilaisia, itselle tärkeitä asioita. Jos jotain vapaa-aikaa silloin jäisikin, niin tuskin tulen silloin juurikaan oleskelemaan Helsingissä ja Somerolla. Ainakin juuri tällä hetkellä houkuttaisi lähteä töihin jonnekin ihan kunnolla kauemmas.

Torstaina viikon ensimmäisenä hellepäivänä Siirin kanssa Iso-Valkeella. Tehtiin metsälenkki, sitten uitiin peilityynessä
järvessä ja katseltiin auringonlaskua. Tämä voisi olla yksi näkemykseni paratiisista.



Kuluneen viikon arki-illat Siiri ja minä vietimme aika fifty-fifty takapihan marjapuskissa ja sitten muuten vaan metsissä (mustikoiden poimintaan pinnani ei oikein riitä). Siiri on edelleen elämänsä täpinöissään kesästä ja saa joka kerta ihan takapihallakin kunnon treenin aikaiseksi huutaessaan lähes taukoamatta kaikille puskien asukeille vispaavan hännän komppaamana. Eipä tartte huonoa omaatuntoa paljon potea jos nyt toisinaan lenkkeilyn sijaan hengailisikin vain pihalla, sillä tosiaan tuolla valtavalla tilamiljööllä riittää loputtomasti puuhasteltavaa riistaveriselle koiralle. Siinä on "vähän" enemmän ihmeteltävää kuin pikku nurtsi ja pari marjapuskaa...

Yksi päivä tajusin, että Siiri on nyt saavuttanut suunnilleen saman iän jolloin ensimmäinen oma koirani Enni kuoli. Helpotuksekseni Siirin ja Ennin kunto tässä 9,5 vuoden iässä eroavat kuin yö ja päivä: Siiri oikein uhkuu energiaa ja terveyttä eivätkä vuodet vielä juurikaan missään näy. Enni sen sijaan hiipui  hitaasti pois pitkällä aikavälillä parantumattomien sairauksien uuvuttamana:  sitä vaivasivat sekä haiman vajaatoiminta että huonoista lonkista aiheutunut nivelrikko. Ennin haiman vajaatoiminta puhkesi joskus 3-vuotiaana, ja aika pitkään se pärjäsi hyvin, kunhan sai ruuan mukana sian haimaa. Vanhemmiten ei ruuansulatus kuitenkaan haimalisästä huolimatta toiminut niin kuin pitää: ravinteiden imeytyminen alkoi jäädä puolitiehen ja loppuvaiheessa aliravitsemus näkyi kuihtumisena ja pömppömahana. Lisäksi lonkan nivelrikko vaivasi niin, että Enni varasi painoa voimakkaasti vähän paremmalle takajalalleen. Niin voimakkaasti, että varpaiden nivelsiteet tässä jalassa kuluivat ja tassusta tuli ihan lättänä.


Tätä taustaa vasten osaan todellakin arvostaa Siirin terveyttä ja veteraani-iän elinvoimaisuutta varsinkin, kun nisäkasvaimetkaan eivät parin vuoden aikana ole osoittaneet minkäänlaisia merkkejä uusimisesta. Toivottavasti yhteisiä vuosia on vielä jäljellä monta, sillä kuten olen varmasti monta kertaa tuonut esille, niin Siiriä rakkaampaa ja itselleni sopivampaa koiraa en oikeastaan  voi saada. Siinäkin mielessä taipaleemme poikkeaa aikaisempien koirien kanssa koetusta, että Siiri on vielä vanhanakin mulle niin äärimmäisen tärkeä - vielä tärkeämpi kuin koskaan sen nuoruudessa. Tuntuu nololta myöntää, että aikaisemmin on aina käynyt niin, että suhde edellisen "ykköskoiran" kanssa on aina vähän alkanut väljähtyä silloin, kun uusi pentu ja harrastuskaveri on tullut kuvioihin. Ennin kanssa touhuilut jäivät sivuun Prinsessan saapuessa taloon (v. 2001), ja Prinsessa taas jäi vähemmälle huomiolle Siirin vallatessa sydämeni. En muista, että olisin potenut suurta tuskaa ja ikävää joskus vuonna 2005, kun Sessa muutti mummilleni. Ennin lopettaminenkaan ei varmasti ollut yhtään mitään verrattuna siihen tuskaan, jonka tulen kokemaan kun Siiristä aika jättää. En halua edes ajatella miten vaikeaa luopuminen tulee olemaan, rupeaa vaan ahdistamaan jumalattomasti.

Siirin kanssa on kaikki on mennyt tosiaan toisin jo siksikin, että Siirin rinnalle ei vielä tähänkään päivään mennessä ole tullut uutta pentua. Vaikka välillä olen kironnut itseäni laiskuudestani hankkia uusi koira, niin toisaalta olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut kehitettyä näin ainutlaatuisen, ennenkokemattoman ja vahvan siteen johonkin koiraan. Se on jotain niin paljon enemmän kuin se side, joka syntyy nuoreen koiraan sitä kouluttaessa ja sen kanssa aktiivisesti touhuillessa, sillä vasta vuodet ja Siirin (ja no, ehkä munkin :-D) kypsä ikä ovat jalostaneet Siiristä ja meidän välisestä siteestämme sellaisia kuin ne tänä päivänä ovat. En tällaisesta mitään tiennyt ennen Siiriä.
Mieheni sanoin: "On se Eläin niin rasittava, karvainen ja haisee, mutta jollain tavalla
silti söpö ja mä siitä kuitenkin kovasti tykkään."
Ihan hyppäys asiasta toiseen: jos ei tätä blogitouhua lasketa, niin mä olen ehkä ikäluokkani laiskin ja asennevammaisin somettaja. Hankin tuossa pari kuukautta sitten 1,5 vuoden pähkäilyn jälkeen älypuhelimen vm. -07 luurin tilalle, ja vasta nyt sain tehtyä jotain sillä räpsimilleni kuville. Olkoot järkkäri kuinka työläs ja painava tahansa, niin paljon enemmän mulla menee järki kännykkäräpsyjen surkeaan laatuun! En vaan enää kestä, että omat kuvani ovat ihan surkealaatuisia, vaikka muiden kuvia katsellessa en aina välttämättä asiasta piittaa ollenkaan. Helvetti jäätyy tai jotain vastaavaa sinä päivänä kun liityn Instagramiin ja jaan siellä lärviäni (Viime syksyltä: V: "Mikä ihme tommonen Istagram oikeen on?" M: "Se on sellainen sovellus, joka paskoo ihmisten kuvat". Amen.).

Enivei, nyt mä siis tosiaan kaivoin puhelimesta kuvia tietokoneelle ja ajattelin jakaa muutaman ensimmäistä kertaa yhtään mihinkään - ihan jopa med meikän lärvi!

Taitaa olla Liesjärveltä tämä. Se fiilis! Huomaa Siiri, joka ei halua luopua kepakostaan missään
tilanteessa.

Törmäsimme Iso-Valkeella - aivan keskellä korpea, n. 20 km Someron keskustasta -
kahteen enkkusprinkkuun, Kiraan ja Kaisaan. Hih, mikä hauska sattuma!


Ehkä mä voisin yrittää tehdä jotain tolle mun SoMe-valokuvaus -asennevammalleni. Aina ei oikeesti tarttis miettiä sitä kuvan laatua, joskus riittää pelkkä fiilis ja välittömyys. :-) Se kai koko Instagramin ideakin pohjimmiltaan on.

Mutta nyt täydellä tohinalla tähän päivään - upeita ilmoja tiedossa ja suunnittelen tässä pikku telttaretkeä. :-) Joten kuvakuulumisiin!

PS. Jos täällä joku sattuu Someron suunnalla hengaamaan, niin kuvissa näkyvä Iso-Valkee on ihan ehdoton ykkösvinkkini retkikohteeksi! Tämä upea, kirkasvetinen järvi on kaupungin omistamaa rantasaunaa lukuunottamatta täysin rakentematon ja sen ympäri menee ihana pieni polku ja hyviä uimapaikkoja riittää. Ympäristössä menevillä kärrypoluilla pääsee myös tekemään ties kuinka pitkiä metsälenkkejä.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Ihana kesäinen Helsinki

Minä ja varmasti moni muukin eläinlääkisläinen tunnustaa ainakin jossain vaiheessa elämäänsä kammonneensa pakkomuuttoa Helsinkiin opintojen perässä. Se kun ei oikein ensimmäisenä tule mieleen maanläheisen, eläinten parissa puuhailusta ja luonnosta tykkäävän tyttölapsen unelmien asuinpaikkana. Todellisuus osoittautui kuitenkin ainakin omalla kohdallani joksikin aivan muuksi kuin ennakko-oletukseni - erittäin hyvällä tavalla. En ole pitkään aikaan ollut varma onko mulla edes mitään ympäristöstä aiheutuvaa tarvetta muuttaa täältä koskaan pois.

Itse olen tietysti onnekkaassa asemassa sikäli, että Sipoonkorpi on aivan lähellä, mutta ihania retkeily- ja koiranulkoilutuspaikkoja kyllä löytyy kehä kolmosen sisäpuoleltakin. Sen on tullut erityisen hyvin selväksi taas tänä kesänä, kun ei ole niin kovaa painetta etsiytyä viikonloppuisin täällä käydessä Sipoonkorven täydelliseen luonnonrauhaan ja siksi tullut löydettyä aivan uusia lenkkeilymaastoja myös eri suunnasta kuin ennen. Mullahan on nykyään ehdoton periaate, että Siiri ei vapaaksi pääse kehä kolmosen sisäpuolella (uintipyrähdyksiä ja koirapuistoiluja lukuunottamatta), mutta nyt kun Siiri saa arkiviikot riekkua maaseudulla niin viikonloppuisin pystyy nauttimaan hihnalenkeistäkin. Ainakin jos ottaa mukaan tuon miehen, joka ihan vaatimalla vaatii, että saa pitää tuota kammohirveällä tavalla vetävää maanista elukkaa.

Edellä kuvatusta syystä johtuen olen aikaisemmin missannut totaalisesti muun muassa kaksi noin viiden minuutin ajomatkan päässä olevaa ihanaa mestaa. Viikko sitten käytiin meidän oman pikku perheen kanssa ensimmäistä kertaa Jakomäen hiekkakuopilla, ja alue osoittautui aikamoiseksi keitaaksi ennakkomielikuvaani nähden. Musta nuo hiekkakuopat muistuttivat hiekkakuoppia enemmän jotain kirkkaita pieniä pohjavesijärviä, ja muutamassa niistä pystyi itsekin uimaan. Mainio paikka tulla koiran kanssa kesäiselle piknik- ja auringonottoreissulle!

Unohdin tuolloin ottaa kameran akun matkaan, mutta äsken tuli räpsäistyä muutama kuva kun kurvasin tuonne Siirin kanssa kaksistaan yhdistetylle aamupissatus- ja uintileikkireissulle. Neiti oli kyllä jotenkin kovin aamu-uninen verrattuna normaaliin äärimmäisen säpäkkään ja riehakkaaseen menoonsa, ja tulipa todistettua varmaan koko kesän ensimmäiset järveen hölkkäilyt:

Kyllä, todellista se on, sinne mennään Wubban perässä kuin mikäkin vanha lahna!
Ilmekin on joka kuvassa vähän uninen...

Eilen pyörähdimme Haltialassa kotieläinpihan ja Ruutinkosken ympäristössä. Samaisella alueella riittää vielä paljon lisää nähtävää ja koettavaa tuleville reissuille!



Siiri ei juuri noteerannut muiden eläinten olemassaoloa. Tässäkin vaan mussutetaan ruohoa.



Nautoja laukkaamassa ruokintapaikalta pellolle
Tuolta galleriasta muuten löytyy paljon kuvia lukuisilta kesäisiltä reissuiltamme, sekä koira- että sekalaista-osiosta.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Liesjärvellä

Kesän vapaa-aika on soljunut eteenpäin viimeisen pari viikkoa pitkin jo tutuksi tulleita, niitä mulle kaikkein mieluisimpia uomia: paljon aurinkoa, retkeilyä ja rentoa kesästä nautiskelua! Mukaan mahtuu myös koiratonta menoa, mm. Rock The Beach ja Suomenlinnassa ynnä muualla kesäisen Helsingin helmissä hengailua, mutta onneksi tätä nykyä Siiri saa arkena korkojen kera takaisin mahdollisesti Helsingissä menetetyn metsässärymyämisaikansa. Viime kesänä homma meni täysin päinvastoin: arkena teimme pelkkiä hihnalenkkejä kesäkaupunkimme keskustassa, ja viikonloppuisin sitten suuntasimme kotoamme Sipooseen hengähtämään keskelle korpea.

Yhdistetyt kävely-valokuvaus-meditaatio -sessioni metsäpoluilla ja järvien rannoilla ovat varsin aikaavievää puuhaa, ja välillä tuntuukin, ettei aika riitä mihinkään kun neljältä pääsee töistä! (Heheh, voin melkein kuulla miten entiset kurssikaverini nauravat tälle "vapaa-ajan puuttelleni". :-D). Harmi, että syksyllä aikaa näille jää lähinnä viikonloppuina, mutta aika aikansa kutakin. Sitä paitsi onhan se aivan eri asia retkeillä valoisina kesäiltoina kuin syksyn hämärässä!

Eilen illalla suuntasimme Liesjärven kansallispuistoon. Se on yksi niistä monista synnyinkotini lähellä sijaitsevista kohteista, joissa on viimeksi tullut retkeiltyä lukion jälkeisenä kesänä vuonna 2007. Vaikka vuodet olivatkin vierähtäneet, niin polut ja rannat tuntuivat niin kovin kovin tutulta! Ihana tuo nostalginen tunne "mä oon tallannut tätä polkua joskus, ja muistan sen kerran, kun uin tässä järvessä". Luonto jättää jälkensä.






Korteniemen perinnetilalla pidimme hetken aikaa tuijotuskisaa lehmäperheen kanssa. En ole varma, olivatko ne uteliaita vai närkästyneitä siitä, että toin tuollaisen epäilyttävän koiraeläimen niiden näköpiiriin.

 

Siiri pääsi tietenkin uimaan, ja sen jälkeen pidin pienen poseeraustuokion ahon laidassa. Toisin kuin kuvista voisi päätellä niin en pakottanut Siiriä pitämään kalikkaa suussaan kuvia elävöittääkseni vaan päinvastoin -  Siiri ei meinannut millään luopua siitä. Hihnassa kulkiessaan se haluaa aina kantaa kilometritolkulla jotain uintileikkien keppiä, ja tietenkin omia lelujaan jos sille sellaisen suuhun antaa.











Paikka oli kyllä juuri niin ihana kuin muistelinkin, ja mulle jäi hirveä hinku tulla Liesjärvelle joku kerta uudestaan käveleskelemään rinkan, teltan ja tietenkin Siirin kera.

Mulla on muuten menossa eräs koiriin liittyvä projekti. ;-) Varmasti siitä tulee tänne blogiinkin juttua, jos (tai kun??) saan sen vietyä käytännön tasolle asti.