lauantai 31. elokuuta 2013

Ei elämää ilman luppakorvaa, eikä elämää luppakorvan kanssa ilman Sipoonkorpea

Haha, olipas olevinaan mukamas nokkela otsikko. :-D Voisi sen perusteella kuvitella tiedossa olevan taas jotain syvällisempiäkin pohdintoja, mutta tarkoitus oli vain tulla lätkäisemään blogia peruskuvasetillä sekä kertomaan, että maailma pyörii taas radallaan. Viime viikon turha stressi ja ahdistus ovat tiessään ja olen taas nukkunutkin sikeästi kuin pieni eläin. Tai no, en ehkä ihan yhtä sikeästi kuin tuo meidän Eläin, joka kuorsaa tai vähintään ottaa torkkua noin kaksi kolmasosaa vuorokaudesta, mutta you got the point. Rentoutumisharjoitukset ovat ehdottomasti tulleet jäädäkseen päivärutiineihini. :-)

Fiilis on ollut nyt niin rento ja hyvä, että uskalsin jopa päättää pyhittäväni tämän päivän ihan rehelliselle vapaa-ajan vietolle. Niinpä aamusta suuntasimme Siirin ja kameran kanssa - minnekäs muualle kuin - Sipoonkorpeen käveleskelemään muutamaksi tunniksi. Siiri painatti menemään täysillä metsässä pelästyttäen mut aika ajoin hirveällä puskarähinällä sekä hyppeli reteästi järveen. Ei siis mitään uutta auringon alla, joten jatkettakoon lähinnä pelkillä kuvilla.

Aina ohittaessani tämän auton lenkkipolulla lähtee mielikuvitus laukkaamaan..


Ah mikä ihana kuraoja!

Storträskillä

Kuten sanoin, ei mitään uutta auringon alla - perusmeininkiä. Mun lentävä lintukoirani.









Uimaleikkitikku taas tiukasti suussa. Nuo kepit saa yleensä puoliväkivalloin repiä Siirin suusta ennen takaisin autoon
hyppäämistä.





En ole tainnut mainitakaan, että hankin vajaa vuosi sitten paremmin koiranpitoon sopivan auton edellisen pikkuauton
tilalle. Arjen suurta luksusta, kun saa tuon kuraisen, karvaisen ja haisevan eläimen pois likaamasta takapenkkiä käyttö-
kelvottomaksi.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Syksy saapuu...

.. vaikkakin "vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä, vielä tilaisuuden saat". Välillä tuo kyseinen Mamban loppukesän renkutus pistää ärsyttämään, mutta kyllä siinä vaan totuuden siemen piilee! Aina kun on jo pistänyt vahvasti syksy-moodin päälle, niin eikös jostain putkahda vielä muutama kaunis kesäpäivä lisää. Nyt ollaan niistä viikonloppuna nautittu ihmisväen kanssa grillaillen ja Siirin kanssa Kuusijärvellä uiden ja seikkaillen.

Kulunut viikko on mennyt täysin ennenkokemattomissa fiiliksissä, joita ovat leimanneet iloiseksi sekamelskaksi sekoittuneiden innostuksen, ahdistuksen, huonoista yöunista johtuvan väsymyksen ja tyhjästä salaman lailla iskevien käsittämättömien energiapiikkien vuorottelu. Sitä se arkikuvioiden täydellinen mullistus ja ylipäätäänkin samanaikaisesti sekä jännittävimmän että innostavimman kouluvuoden alku teettää. Harjoitteluahan tämä arjen hallinta uusien haasteiden mukanaan  tuoman paineen alaisuudessa vielä vaatii, mutta uskon, että tämä tästä sutviintuu kun pidän mielessä seuraavan blogimaailmasta mukaan tarttuneen ohjenuoran: "Älä etsi ratkaisua, etsi mielenrauhaa. Ratkaisu tulee automaattisesti sen mukana".

Luojan kiitos mulla on nuo karvaläjät auttamassa mielenrauhan etsinnässä. :-) Kenellekään ei ole varmasti jäänyt epäselväksi miten paljon nautin luonnossa Siirin kanssa kuljeskelusta, ja se onkin viimeinen vapaa-ajan aktiviteetti, josta tingin. Nyt täytyy kyllä kuitenkin myöntää, että kehä kolmosen ulkopuolelle ei paljon arkipäivinä tee mieli hurautella, vaan kyllä silloin pitää melkeinpä tyytyä ovelta alkaviin lenkkipolkuihin (lue: hihnalenkkeihin). Mun mielenrauhaa tämä ei itsessään niin paljon häiritse, mutta Siirin kylläkin - ja näin ollen vähän myös mun. Oon varmasti aikaisemminkin asiasta kirjoittanut, mutta kyllä tuollaisen otuksen niin paljon parempi olisi asua maalla - tuleehan Siirin elämä nyt klinikan ajan ainakin olemaan väistämättä ihan toisesta maailmasta kuin mitä se oli kesällä Somerolla. Ajatelkaa, jos nytkin vaan voisin päästää sen räyhäämään puskiin vaikkapa aamukahvin juonnin ajaksi, kuten Somerolla tein. Oonkin tehnyt periaatepäätöksen, että ikinä enää en mitään potentiaalisesti voimakkaan riistavietin omaavaa koirarotua kaupunkiin hanki.

No mutta, näillä mennään nyt ja turhapa sitä on sen enempää murehtia! Syksy saapuu kovaa kyytiä ja toivotan sen lämpimästi tervetulleeksi. Mä olen niin täynnä kesää, Sipoonkorven koluamisia, aikaisempia hommia, reissuja ja mitä kaikkea - kuin runsaan, maukkaan ja hartaudella nautitun aterian jälkeen. Hyvää oli kaikin puolin muttei tee enää mieli niin kauheasti ottaa lisää, sen sijaan on aika lähteä täysillä uusia seikkailuja ja haasteita kohti. :-)

perjantai 16. elokuuta 2013

Marsu- ja koiranruokapohdintoja

Hirveetä, miten marsut ovat jääneet ihan täysin paitsioon näissä blogipostauksissa! Syy ei yllättäne ketään: ne viettivät koko kesän Helsingissä samalla kun itse ramppasin Someron ja Helsingin väliä. Olemme jo kauan sitten päätyneet siihen, että tämä järjestely on kaikkien - niin mun, marsujen kuin majapaikan ihmisten - kannalta kaikista stressittömin ja miellyttävin ratkaisu, kun kerran mies on niitä ihan mielellään hoitanut (tai ainakaan hän ei ole koskaan valittanut mitään :-D). Tosin mulla on kyllä huono omatunto siitä, etteivät ne päässeet nauttimaan Someron ulkoilumahdollisuuksista - tässä tunnustan olleeni yksinkertaisesti laiska. Mulla oli tapana kesällä lähteä Helsingistä aina vasta  varhain maanantai-aamuna töihin niin, että matkan varrella tipautin Siirin Somerolle. Rakastan Helsinkiä ja oloani siellä ja sillä, lähdenkö sieltä illalla vai vasta aamulla takaisin arkiympäristöön on mulle aivan valtava psykologinen merkitys. Marsujen mukana roudaaminen olisi käytännössä vaatinut lähtöä jo edeltävänä iltana, ja sitä en vaan kerrassaan saanut kertaakaan aikaiseksi. Toisaalta lohduttauduin sillä, että joskus muinoin omistamani katollisen marsu-aitauksen kadottua Somerolta on ulkoiluttaminen siellä jatkuvan koiravaaran takia hyvin rajoitettua, ja olisi vaatinut käytännössä jatkuvaa valvomista aitauksen vieressä. Toki sekin olisi ollut parempi kuin ei mitään.

Tämmöinen reissuelämä, jossa arkiviikot ollaan ilman marsuja ja viikonloput touhutaan kauheasti kaikkea kodin ulkopuolella ei kyllä tehnyt viimeisen vuoden aikana koskaan hyvää mun ja marsujen väliselle "suhteelle". Varsinkin kun Edwinin kuoltua vuosi sitten marsujoukossani ei ole ollut ketään sellaista luonnostaan ihmisistä ja rapsutteluista tykkäävää marsua, jollaiseen nyt vaan kiintyy helpommin. Sanoin taannoin, että koiran ja ihmisen välistä suhdetta pitää vaalia, jotta se pysyy yllä, ja ihan sama pätee oikeastaan kaikkiin ihmisten ja lemmikkien välisiin suhteisiin. Vaikka marsut eivät sinänsä ihmisen huomiota ja seuraa kaipaa kuten koirat, niin ilman niiden säännöllistä  rapsuttelua ja sylittelyä niistä etääntyy. Myöskään edessä häämöttävä klinikkavuosi kiireineen ei taatusti tule edistämään spontaaneja seurustelutuokioita marsujen kanssa, ja aloinkin hieman pelätä tuleeko niistä sen hulinan keskellä mulle jopa suoranainen taakka.

Ystäväni ehdotti, että mä aikatauluttaisin kalenteriini marsujen sylittelyt vähän kuten jotkut aikatauluttavat tapaamisia, tai ainakin päättäisin minkä verran viikossa seurustelen niiden kanssa. Kuulostaa ehkä äkkiseltään hullulta, mutta näin ei "no eiväthän ne ihmisseuraa kaipaa" -argumenttiin tukeutuen tulisi kiireen ja stressin keskellä liuttua varkain sille etääntymiseen ennemmin tai myöhemmin johtavalle polulle. Toistan itseäni: niin ihmisten keskinäisiä kuin lemmikkien ja ihmisten välisiä suhteita pitää vaalia, muuten ne eivät pysy yllä! Olipa kyse sitten suhteesta parhaaseen (ihmis)ystävään tai täysin omaa elämäänsä viettävään, ihmisseurasta riippumattomaan pikkulemmikkiin. Jos tyytyy vain hoitamaan eläinten perustarpeet eikä seurustele niiden kanssa säännöllisesti, niin suhde hiipuu. Olen tämän dilemman havainnut lukemattomia kertoja sekä itseni että monien koiranomistajien kohdalla. Näkisin, että yksilöllisen seurustelun puute lemmikin kanssa on tärkein yksittäinen tekijä, joka johtaa mielenkiinnon lopahtamiseen, suhteen väljähtymiseen ja sitä myöten helposti myös lemmikin sijoittamiseen uuteen kotiin. En sano tätä mitenkään syyttävään sävyyn, vaan se nyt vaan on fakta, joka kumpuaa jostain ihmisen perusominaisuudesta.

Tällä viikolla voisi vielä seurustella lisää marsujen kanssa, mutta aika paljon kaikkea muuta niihin liittyvää olen järkkäillyt, mm. tehnyt perusteellisen häkkisiivouksen, hakenut Hyvinkäältä monta paalia purua ja tilannut kolme paalia heinää. Talonmies kysyi heinäpaaleja sisään raahatessani asuuko meillä shetlanninponi. :-D Marsuhuoneen kaaoksen kesyttäminen on ollut myös monta kertaa haaveissani kuluneen vuoden aikana, mutta pikkuhiljaa olen luopunut toivosta. Siellä on vaan yksinkertaisesti liikaa roinaa, sillä miehelläkin on noita tilaa vieviä ja sotkua aiheuttavia harrastuksia... En olekaan tainnut marsu- ja harrastushuonettamme täällä esitellä, joten alla muutama kuva.


Lisäksi yhdellä seinustalla on iso hylly täynnä kaikkea roinaa, mutta se jääkööt nyt pois kuvista...

Sitten asiasta aivan toiseen. Muistaakohan joku, kun jossain vaiheessa kesällä vihjailin, että mulla on meneillään koiriin liittyvä, mahdollisesti pian käytännönkin tasolle siirtyvä projekti? Olin tuolloin perehtymässä barffauksen saloihin ja suunnittelemassa Siirin siirtoa barffille, mikä ei varmaan tule suurena yllätyksenä - puhuinhan hiljattain haastevastauspostauksessa mua kalvaneesta ristiriidasta, eli siitä, että ruokin koiraani teollisilla nappuloilla, vaikka (ihmis)ravitsemustieteessä olen jo kauan uskonut puhtaaseen, käsittelemättömään ja luonnolliseen ruokaan.

No, nyt näyttää vahvasti siltä, että barffaus jää odottelemaan aikaa otollisempaa kuten kaikki muutkin hiukankin isommat projektit. Intoahan tässä vaiheessa täysillä akuilla riittäisi nyt vaikka mihin, mutta yritän säästää kaikki suuret inspiraatiovirrat nyt elämäni ehkä haastavimpaan - ja samalla myös innostavimpaan - vuoteen koulu/työ-sektorilla. No, varmasti kun jonkin aikaa on barffannut niin homma ei enää tunnu millään tavalla hankalalta, mutta alkuvaihe vaatii varmasti jonkinmoista säätöä ja totuttelua.

Lisäksi barffaus olisi Siirin kohdalla hyvin pitkälti oman ideologiani ja uskoni tyydyttämistä, ei niinkään käytännön tarpeesta ja ongelmista kumpuavaa. Jossain vaiheessa kyllä mietin, että onkohan Siiri  herkistynyt jollain tavalla nappuloille korvatulehduksen uusiessa lähes heti ensimmäisen tippakuurin loputtua. Teoriassahan jopa allergioiden puhkeaminen on koirilla mahdollista myös vanhemmalla iällä, joskaan ei todennäköistä. Kuitenkin toinen tippailu toden sanoi ja hiiva saatiin sen myötä kokonaan kuriin, eli laskisin tuon Siirin elämän ensimmäisen hoitoa vaatineen korvatulehduksen vielä satunnaisten korvatulehdusten kastiin. Minkäänlaisia iho-ongelmia ei Siirillä myöskään ole koskaan sen elämän aikana ollut, ei edes yhtä vaivaista hotspottia kaikesta lutraamisesta huolimatta (edit: ai niin, unohdin muutaman huulipoimutulehduksen, mutta niissä on tuo anatomia ylivoimaisesti tärkein altistava tekijä).

Tiedän, että Siirin hyvillä geeneillä on tässä osansa - kertoohan jotain sekin, etten Somero-vuosikymmeniltäni muista meillä olleen yhden yhtä ainokaistakaan allergioista tai muista ruokaan yhdistettävistä vaivoista kärsinyttä sprinkkua. Kyllähän nuo vaivat meinaan myös suvussa tuppaavat kulkemaan, ja toiset ovat herkempiä ruuista aiheutuville ongelmille kuin toiset. En hetkeäkään epäile, etteikö vaikkapa lisäaineiden ja viljojen karsiminen voisi auttaa useita oireilevia koiria, mutta entäpä jos koira sietää nappuloita hyvin eikä minkäänlaisia ongelmia ei ole? Tällöin ruokinnanmuutoksen seurauksia voi vain arvailla. Koira saattaa pysyä pidempään terveenä huolella koostetulla luonnonmukaisella ravinnolla, tai sitten ei.

Omissa ruokavaliokokeiluissani olen päätynyt yritysten ja erehdysten kautta vahvasti uskomaan siihen, että jos ruoka-aine tuo hyvän olon, energiaa ja ylläpitää hyvää vointia ja kehonkoostumusta, niin sitä on täysin tarpeetonta karsia ruokavaliosta sanoivatpa eri ideologiat mitä hyvänsä. Lisäksi uskon, että kaikkea voi syödä kohtuudella (jopa joissain piireissä suoranaisen perkeleen maineen kyseenalaisin perustein saanutta gluteenia ja ylipäätään vaaleita viljoja), ellei ole tiettyjä rajoittavia sairauksia. Tämän takia "ihmisten barffaus" eli paleoruokavalio saa mut näkemään nykyään suorastaan punaista, sillä kuten barffissakin niin myös siinä kielletään pääosin evoluutioargumenttiin nojaten mm. vilja ja maito, riippumatta siitä aiheuttavatko ne ongelmia vai ei.  Barffissa mua ärsyttää tuo sama ehdottomuus tietyissä piireissä esim. juuri viljojen käyttöä kohtaan. Toki ne kannattaa niin koiran kuin ihmisenkin ruokavaliosta poistaa jos ne jotain ongelmia - yleensä iho- tai vatsa -sellaisia - aiheuttavat, mutta miksi pitäisi ruveta jotain rajoittamaan, jos kaikki merkit viittaavat siihen, että elimistö sietää kyseistä ravintoainetta hyvin? Järki siinä meinaa välillä lähteä, kun nykyään milloin mistäkin halutaan tehdä Suuri Paha yksittäisiin tapausesimerkkeihin ja usein varsin heppoiseen tieteelliseen argumentaatioon perustuen.

No joo, en nyt toki mielipidettäni ole vallan muuttanut enkä myöskään yritä tässä huijata itseäni. Edelleen olen sitä mieltä, etteivät nappulat Siirille sitä aivan kaikista optimaalisinta ruokaa ole, vaikka se ulospäin näkyvillä mittareilla mitattuna näyttääkin voivan niillä hyvin. Haluan kuitenkin myös uskoa myös siihen, että eri yksilöille voivat sopia erilaiset ruokintaratkaisut ja siihen, että koiran täysin priima vointi ja energisyys kertoo jotain tärkeää ruuan soveltuvuudesta sille. Siirille selkeästi nappulat ja ylipäätään hiilihydraattipitoinen ruoka soveltuvat paremmin kuin jollekin toiselle. Ja jos luonnonmukaisempaan koiranruokintaan joskus siirryn, niin en aio olla kovin fundamentalistinen ja poistaa merkittäviä hiilarilähteitä kokonaan vain "koska barf ja evoluutio".

On vielä yksi, vähän itsekkäämpi syy sille miksi täällä ei aletakaan barffaamaan: ehdin jo täyttää sekä jääkaappipakastimen että upouuden arkkupakastimemme aivan ääriään myöten ihmisten suihin uppoavalla lihalla ja marjoilla innostuttuani "vähän" hamstraamaan, halvalla tai ilmaiseksi kun kerran sai... Näin ollen Siiri saa siis sapuskansa jatkossakin vasemmalla olevasta pöntöstä.



maanantai 12. elokuuta 2013

Paluu Suomeen + Frida in memoriam

No niin, viimeinen reissuni vähään aikaan olikin sitten siinä, ja aivan ihana reissu olikin! Olin Genevessä asuvan rakkaan ystäväni luona vierailulla, ja vietimme myös muutaman päivän pienessä vuoristokylässä hänen sukulaistensa loma-asunnossa. Kuvat löytyvät täältä.

Lempipaikkani oli turkoosin kirkas Geneven läpi virtaava joki Le Rhone, jossa uin useita kertoja. Joenrannan metsäisillä
osuuksilla oli myös paljon koirien kanssa hengaajia ja luonnollisesti mielessä kävi, että jos asuisi Genevessä niin tuo olisi
upea paikka koiran kanssa kesäpäivien viettoon.

Loman aikana sain kuulla, että toissaviikonloppuna mummini mökillä tapaamani Frida oli nukkunut pois 6.8.2013. :-( Kirjoitan siitä tännekin, sillä kuten annoinkin jo ymmärtää, Fridalla oli aikanaan Somerolla vielä asuessani tärkeä sija koiramaisessa elämässäni. Olin Fridan aktiivisimpana ja menestyksekkäimpänä näyttelykautena itsekin mukana lähes kaikissa näyttelyissä kannustamassa Fridaa voittoon toisensa jälkeen, ja kotosalla koulutin sitä ja otin sen Prinsessan ja myöhemmin Siirin ohella mukaan lukemattomille lenkeille.


Vaikka oli selvää, että nyt oli Fridan aika mennä, niin silti vielä reilu viikko sitten vanhuuden kankeuttaman olemuksen läpi paistoi sen utelias ja vilkas luonne. Frida ei koskaan lakannut olemasta sellainen eloisa hupsuttelija.

Jos alkaa tarkemmin tutkia galleriani Someron aikaista kuvamateriaalia (v. 2006 ja aikaisemmat), niin Fridan voi löytää lukemattomista kuvista. Tässä muutamia paloja.

Mustjärvellä Siirin kanssa v. 2006

Lokakuussa 2005 jonkun menestyksekkään näyttelyreissun
jälkeen

Frida Visbyn näyttelyreissulla 2005 (Kyllä. Meikä on joskus
ollut näyttelyissä mukana kaiken aikaa, myös ulkomailla.
Ottamani kuvat todistavat, että tämä ei ole vitsi.)
Fridan riekkumisia huhtikuussa 2005

Frida marraskuussa 2004 Siirin kanssa

Frida heinäkuussa 2004

Frida helmikuussa 2004

Frida ja Sessa helmikuussa 2004

Frida syyskuussa 2003
Frida heinäkuussa 2003
Frida maaliskuussa 2003
Lepää rauhassa Frida.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Mökkireissu

Terkut täältä reissaamisen, pakkaamisen ja kaikenlaisen yleisen säätämisen keskeltä! Tiedän, ettei mun todellakaan pitäisi olla räpläämässä mitään kuvia Lightroomilla näin kiireisenä ja kauniina päivänä, mutta mä öh... taidan olla vähän friikki nykyään tuon valokuvausharrastukseni kanssa. Ja enköhän mä helteiden nauttimista pääse jatkamaan Genevessä, jonne on luvattu ensi viikoksi 30 asteen kelejä.

Suuntasimme siis ensimmäistä kertaa mökille tänä kesänä perjantaina. Kuulostaa ankealta jonkun mökkihöperön korvaan, mutta mä ihan vilpittömästi rakastan Helsingissä oloa ja eloa ja monien suureksi hämmennykseksi nimenomaan ja ennen kaikkea kauneimpina helleviikonloppuina! Enivei, kyllä kelpasi tuollakin jos missä helleviikonloppua viettää. :-)

Siirin ykköshuvia oli tuolla tietenkin laiturilta pomppiminen, joka oli hyvää korviketta puskaräyhäämiselle mehevänhajuisten puskien puuttuessa.











Uimista, uimista ja vielä vähän lisää uimista... Ei yllättäne ketään. By the way, huomaatteko mitään yhtäläisyyttä ylläolevissa kuvissa näihin kuviin sivun lopussa? ;-) Siiri 1 v ja Siiri 9 v. Joku voisi kyllä väittää, että parhain combomeininki on ponnistuksista vuosien saatossa hiipunut, mutta mä syytän tuon järkkärin hidasta tarkennusta. Ei vaan osunut tarkennus kohdilleen kaikissa hyppyvaiheissa nyt, enkä tykkää sumeita kuvia julkaista.







Kalikasta ei tietenkään luovuttu hetkeksikään, ellei sitä laitettu piiloon.

Mökillä olivat myös mummini vanhat rouvakoirat, Sessa ja Frida, ikää kummallakin 12 vuotta. Kuten taannoisessa postauksessa kerroin, niin Sessa (FIN MVA TK2 Rowntree Pure Chocolate) oli mun edellinen harrastuskoira, jota koulutin ihan pienestä pitäen. Päälajimme oli toko, josta Sessalla on VOI 2 -tulos, mutta valitettavasti Sessa oli aivan liian pehmeä ja ohjaajaherkkä kunnon harrastustykiksi. Se reagoi erittäin voimakkaasti jännittämiseeni kisoissa, mikä pilasi monet muutoin potentiaalisen koiran kisasuoritukset. Agilityharrastuksemme loppui siihen, kun kerran törmäsin Sessaan sen tullessa putkessa. Tämän jälkeen Sessaa ei koskaan saanut agilitykentällä laukkaamaan kunnolla.

Touhutessani nuoren Siirin kanssa intensiivisesti harrastelut Sessan kanssa jäivät sivuun ja pian sen jälkeen se tosiaan muutti mummilleni. Myös Fridaa (Kans & Pohj & Fin & S & Est & Lv MVA, V-02-04 JV-02 BALTV-03-04 BH Adamant's Dreams Are Free) koulutin jonkin verran, ja tokosta se sai AVO1 -tuloksen. Kuten tittelirimpsusta näkeekin, niin Frida oli myös aikanaan erittäin menestynyt näyttelykoira.

Fridasta ja Sessasta vanhuus paistaa kyllä jo kauas molemmista, ja Siirin toiminnantarmo ja parhaassa iässään olevan koiran veroinen vetreys onkin jotain aivan omaa luokkaansa näiden leidien kesken. Vanhemmille rouville ei oikein enää maistu lenkkeily ja uiminen mistään puskaräyhäämisistä nyt puhumattakaan, vaan aika kuluu niistä rattoisammin sängyllä tai verannalla kaikessa rauhassa loikoillessa. Odotan kauhulla päivää, jolloin Siiri muuttuu samanlaiseksi, vaikka toisaalta olisihan siinä puolensa... :-D Toisaalta tottakai se energisyys on luonteesta ja terveydestäkin kiinni. Sessa on ainut ollut paljon "seurakoiramaisempi" ja tasaisempi kuin Siiri ja oli hyvin rauhallinen jo monta vuotta sitten, ja persoonaltaan sinänsä varsin vilkkaan Fridan tahdista puolestaan parhaimman terän on taittanut vanhuuden myötä vaivaksi asti äitynyt nivelrikko. Tää menee itseni toistamiseksi, mutta mä oon kyllä niin kiitollinen Siirin priimasta terveydestä, mm. täydellisistä A-lonkista. Vaikka aikanaan paljon huumorimielellä haukuinkin monen monta pesuetta pyöräyttänyttä Siirin äitiä Saaraa, niin on se mun ymmärtääkseni loistavaa terveyttä jälkeläisilleen periyttänyt. Ei ole kolotuksia ainakaan meidän neiti toistaiseksi vielä nähnytkään. Ja niin paljon kuin mua Saarassa joku mukamas oli ärsyttävinäänkin, niin oli se kyllä niin samanlainen loppujen lopuksi kuin Siiri. :-D Ei ole mm. epäilystäkään, mistä tuo puskaräyhätaipumus on tullut...





Sessa mietiskelee laiturilla.



Vasemmalla Sessa, oikealla Frida.



Lauantaina me ihmiset lähdimme kuudeksi tunniksi veneilemään ja nautimme piknikkiä lähellä ulappaa sijaitsevassa saaressa. Hieman harmitti jättää Siiri mökille, mutta aika tiivis tunnelma olisi veneeseen sen myötä tullut... Ja eipähän tarvinnut pelätä, että tarvitsee pillit soiden kiitää mereltä eläinlääkäriin käärmeenpureman seurauksena. Käärmeitä meinaan noilla saarilla riittää.





Iltasella tietenkin nautittiin auringonlaskusta.







Siiri päätti täysin omatoimisesti esittää laiturilla varsin kauniin poseerauksen! Ette ehkä tiedäkään, mutta kyllä meidän neiti on ihan Suomen muotovalio isosta koostaan huolimatta. Jos yhtään mitään noista ulkonäköhömpötyksistä muistan niin ei se pahalta tuossa ylläolevassa kuvassa näytä. Siirillä on hyvin terve ja liioittelematon rakenne kuitenkaan kulmauksia sun muita tälle rodulle tyypillisiä kaaria unohtamatta (puhuu täällä suuri asiantuntija, joka on tainnut vierailla näyttelyssä viimeksi vuonna 2008 :-D). Ja tuollainen omatoiminen poseeraus näyttää mun silmään vielä poikkeuksellisen kauniilta verrattuna esittäjän aikaansaamiin asentoihin.


Loppuun vielä kännykkäräpsy pienestä luksushetkestä: väsynyt ja peräti kuiva koira jalkopäissä! Parisuhteeni koiramaisen osion pelasti aikanaan päätös, että koirat eivät sohville ja makkariin tule, jonka jälkeen kaikki on siltä osin ollut kuin leikkiä vain. Näitä hetkiä ei kuitenkaan kotona arjessa luonnollisestikaan tule, joten muualla niistä pitääkin sitten nauttia antaumuksella. ;-) Siiri on äärimmäisen fiksu asian suhteen: makkarin ja sohvan rauhaan jättämisen opettamisessa vanhemmalla iällä ei ollut mitään ongelmaa eikä se ikinä niihin kotona edes näytä haikailevan, mutta Somerolla ja näköjään myös mummin mökillä Siiri ei muualla nukukaan kuin sohvalla ja sängyllä. :-D

Huh, tulipahan aikamoinen kuvapläjäys, vaikka jätin pois suuren määrän onnistuneita otoksia (löytyvät täältä). Tarkoitus oli tänne vielä jotain onnellisena ja innostuneena filosofoida, mutta nyt saa jäädä, sillä aika rientää kovaa kyytiä.

perjantai 2. elokuuta 2013

Puskaräyhäkauden - ja muutaman muunkin kauden - loppu

Se olisi sitten jo elokuu. KÄÄK! Mihin tämä kaikki aika oikein on mennyt? Tänään oli viimeinen työpäiväkin ennen koulun alkua. Tuli tirautettua töistä lähdettyäni muutama kyynelkin, sillä niin kiitollinen ja onnellinen olen siitä, että olen saanut olla välivuonna tuolla ja eräässä toisessa paikassa töissä. Voi olla, etten koko välivuotta - jota en sitten muuten ole katunut nanomillisekunnin kymmenyksen vertaa, kiitos vaan kysymästä kaikille - olisi edes pitänyt ilman tuota mahdollisuutta. Nyt on kuitenkin aika siirtää katse kohti aivan uusia kuvioita koulu- ja työrintamalla. Joskus on aika jollekin ja toisinaan jollekin aivan muulle, kuten olen moneen otteeseen todennut.

Myös Somerolla elo loppuu tänään, ja on hyvin mahdollista, että seuraavan kerran palaamme tänne vasta jouluna. Siiri saa näin ollen tänään hyvästellä puskat, jotka sen nenään tuoksuvat maailman jännimmälle. Siirihän tunnetaan myös lempinimistään Puskarakki, Puskaräyhä, Puskakoira, Puskis, Räksäkoira... You name it. Sen ehkä elämän suurimpia huveja on riehuminen Somerolla pihan puskissa. Tähän malliin:



Ei ole kyllä elukalla ihan kaikki muumit laaksossa. Joku mutteri irronnut tai jotain. Ei siinä mitään, jos tuo olisi vaan ulospääsyn alkuinnostusta, mutta kun samaista melskettä voi yhtään liioittelematta jatkua TUNTIKAUSIA. Käytännössä Siiri on räyhännyt puskissa yleensä reilun tunnin verran, jonka jaksan kerrallaan kyykkiä marjapuskissa.

Mutta eipä siinä mitään: ei varmaan montaa koiraa saa aktivoitua ja samalla fyysisesti treenattua noin vähällä vaivalla. ;-) Veikkaan, että useimmat kökkivät ainakin kotipihalla jossain käden ulottuvilla marjoja poimiessa tai vaikka kirjaa riippumatossa lukiessa.

Ai niin, eipä se telttaretki sitten viimen viikonloppuna toteutunutkaan. Hengasin lauantaina rannalla pitkään ja lähdin Nuuksioon Siirin kanssa aika myöhään. Sinänsä ihan kiva, kun helle oli kahdeksan jälkeen jo hellittänyt ja saimme käppäillä Korpinkierroksen ilman yhtään vastaantulijaa, mutta illan pimeydessä kodin fasiliteetit vetivät kovasti puoleensa...

Seuraavana päivänä suuntasimme miehen kanssa Pihlajasaareen. Harvemmin muita kuin koirakuviani täällä nykyään mainostan, mutta nyt laitan ihan linkin juuri tähän näin kun oli niin kauniita merimaisemia! Valitettavasti koiraa tuonne ei ilman omaa venettä voi mukaan ottaa, mutta jos joku kaunis kesäpäivä kaipaa kaikista koiramaisuuksista lomaa Helsingissä, niin tuossapa oiva vaihtoehto päivän viettoon. Niin paljon kuin Siiirin kanssa retkeilystä tykkäänkin, niin välillä tekee hyvää kun eräs ei ole joko a) riekkumassa hullun lailla hajujen perässä valmiina ryntäämään jonnekin kauas hetkenä minä hyvänsä tai b) repimässä olkapäätä kuopastaan (mä olen melko vakuuttunut, että Siirin vuosikausia jatkunut vetäminen on syy oikean olkapääni löysyyteen vasempaan verrattuna).

Alla vielä muutama kuva eiliseltä pikku retkeltä Tammelan Ruostejärvelle. :-)




Mutta nyt lähdemme tästä Eurajoelle mökille mummia, Sessaa ja Fridaa tapaamaan ja maanantaina sitten Sveitsiin! Saa nähdä, kerkeänkö välissä päivittelemään kuvia tänne. Ainakin niitä on tiedossa varmasti vino pino, sillä meinaan jättiputkenkin mukaan raahata. ;-) Sillä saa parhaimmat kuvat koirista, mutta painon takia en ole sitä pitkään aikaan jaksanut mihinkään reissulle mukaan ottaa.