perjantai 29. marraskuuta 2013

Vanhuus ei tule yksin

Huoh. Niinpä sitten vaan kuitenkin kovin monen yhtaikaisesti kasaantuneen eri tekijän seurauksena kadotin sen kuplivan positiivisuuteni ja harrastamisen ilon jonnekin syksyn harmauteen, ja vähän kaikki muu paitsi koulussa paahtaminen ja kahvikupin ääressä lagaaminen silmät ristissä (jotta jaksaa illan taas lukea erinäisiin tentteihin muun koulun päälle) on taas jäänyt kovin vähälle. Siirin viihdytys on ollut mallia raahautuminen lähikoirapuistoon ja marsujen perustarpeiden tyydyttäminenkin eli vesien vaihto ja kuivaruuan lisäys on tuntunut viime aikoina jotenkin kovin raskaalta, aitauksen siivoamisesta puhumattakaan. Vapaahetkinä mieli karkaa arjen pienten ilojen löytämisen sijaan esimerkiksi tänne:



Tai vaikka tänne:



On tämä maa vaan niin syvältä 2/3 vuodesta. Kiitos, anteeksi ja heihei, nyt kone Miami Beachille kiitos. Nähdään ensi toukokuussa vaikka sitten taas kun iltaisin näkee kävellä metsässä ja kohta alas satava valkoinen shaisse on sulanut.

Juu ei näin, ei todellakaan, en kannata negatiivista ajattelua. :-D Ehkä tämä tästä taas, kun huomenna pääsee univelkojen kuittauksen jälkeen parin viikon tauon jälkeen metsään Siirin kanssa käpsyttelemään.

Tänään ei ole kuitenkaan todellakaan riemuittu Siirin kanssa metsässä, vaan podettu armottoman huonoa omaatuntoa eläinten viihdytyksen heikosta jamasta ja taivuteltu ahdistuneena Eläimen koipia. Olen jonkin aikaa seuraillut Siirin etujalkojen nuolemista ja kirputtelua, ja päätynyt jo aikaisemmin siihen tulokseen, että iho-ongelmista se ei ainakaan johdu. Siirin korvaongelmat eivät ole enää palanneet, mutta jotain muuta pientä rapsuttelua oli vielä hetken aikaan tippakuurin jälkeen. Kyseessä oli kuitenkin todennäköisesti ihan tuore kapitartunta tartuttaja-kontaktista päätellen, ja rapsuttelut menivät täysin ohitse Strongholdilla. Tuolloin samoihin aikoihin alkanut etujalkojen kirputtelu ja lupsuttelu kuitenkin jäi, ja on ollut lisääntymään päin tässä joulun lähestyessä.

Yksi mahdollisuushan on, että tuo nuoleskelu liittyy liittyy jalkojen kipuun. Jotkut koirat - eivät kaikki - oireilevat esim. nivelrikossa noin. Tuki- ja liikuntaelinongelmia diagnosoitaessa koiralle suoritetaan ns. ontumatutkitus, johon kuuluu muun muassa raajojen nivelien tunnustelu ja taivuttelu mahdollisten kipukohtien löytämiseksi. Aikaisemmin en ole löytänyt Siiriltä jaloista kipukohtia, mutta nyt tänään kokeillessani sen ensimmäistä kertaa ikinä vingahti toista ranneniveltä taivuttaessani. :-( Nivelrikkohan tässä nyt kovasti pelkään, tietysti röntgenkuvat tarvittaisiin vahvistamaan epäily.

Niinpä niin, ikäähän Siirillä alkaa jo olla, siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka ihmettelisi sen nuoren koiran kaltaista menoa ja meininkiä tokokentällä ja metsässä. Siirillä vain on niin syvä palo riistanhajuihin ja mun kanssani tekemiseen (ja hihnassa vetämiseen...), että se saa kyllä ilmeisesti olla ihan todella sairas ennen kuin kivut noissa puuhissa jotenkin näkyvät. Yhtä kaikki, kello käy, kello käy.  Nykyään se tulee koulussa tietoisuuteen niin piinaavan hyvin, kun jatkuvasti näkee miten vanhoille koirille ilmaantuu milloin mitäkin vaivaa. Ennemmin tai myöhemmin tulee myös se lopullinen juttu, joka vie tiet erilleen. Toisilla räjähtää kasvain mahassa, jollakin sanovat munuaiset poks ja niin edelleen. Tiedän, että sellaisessa tilanteessa on pakko ajatella vain: "vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää, niin tiedän et on turha armoo viivyttää".

No, mahdollisen nivelrikon myötä nyt ei jouduta vielä vaikeiden päätösten äärelle, mutta kyllähän sekin Siirin elämää varmasti jonkin verran muuttaa. Enää ei Siirin mieluisin puuha eli päätön riekkuminen vaikeassa maastossa olekaan niin jees. Agilitystä "onneksi" olemme kerenneet jo vieroittautua. Ikävintä on tietoisuus siitä, että kyseessä on parantumaton sairaus, jonka etenemistä ei hoidosta huolimatta voi pysäyttää.

Mutta joo. Ehkä palaan asiaan sitten kun mulla on ihan oikea diagnoosi ja nyt siirryn miettimään jotain kivoja juttuja (ja mielellään ei eläinlääketieteeseen liittyvää), ihan vaikka perjantain kunniaksi. ;-)

maanantai 18. marraskuuta 2013

Home break

Immuunipuolustukseni päätti sanoa sopimuksensa irti ja minä-joka-en-koskaan-ole-kipeänä olin viime viikolla koko 25:en vuoden elämäni ennätyksen nappaavat neljä päivää poissa koulusta, suurimpana saavutuksenani kaksi kautta Prison Breakia. Ei niin kauniit sanat eivät riitä kuvaamaan aiheeseen liittyvää ketutusta, kiukkua ja ärtymystä, joten ei siitä sen enempää. Sunnuntaina alkoi Home Break: ylös, ulos, lenkille, päivystämään ja elämässä eteenpäin.

Yllättäen juuri alkanut päivystysviikko 16-8 vuoroineen vei tuo ketutuksen pois ja nyt on taas luottavainen ja hyvä fiilis uhkaavasti kasaantuvista, loppumattomilta tuntuvista kouluhommista huolimatta. Löysinpä vielä itsestäni kunnon unikeon nukkuen liki keskeytymättömät yhdeksän tunnin "päikkärit", joten tästä voi tulla aika ilta- ja yöpainotteinen viikko. Kyllä tää tästä taas, asia ja päivä kerrallaan. Siiri-raukka joutui vajaan viikon pärjäämään pelkillä pikapissapyrähdyksillä, mutta eiköhän huomenna jo tokonkin pariin palata. Ei ole vielä luntakaan, mikä pitää treenimahdollisuudet erinomaisina ja on muutenkin ihanaa.

Viime viikon kohokohta oli kun Siiri pääsi tylsistymiskuurin jälkeen sunnuntaina Hertan kanssa Storträskiin. Mikään ei ole piristävämpää ja zen-fiilistä edistävämpää kuin katsella koirien riemua kauniissa säässä.


 

 

 


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Treenaamisen sietämätön keveys + vuosi luppakorvan ja karvamakkaroiden kanssa

Hihhei, tokotreeniputki sen kun vaan jatkuu: nyt takana jo neljä (4!!) treeniä peräjälkeen! Hämmentävää, mutta ah niin kivaa - molemmista. Kisaaminen kutkuttelee, mutta kuten edellisen postauksen kommentissa spekuloin, niin veisikö kisaamispäätös tai viimeistään kisailmoittautuminen kuitenkin tämän vapautuneen, pirskahtelevan yhdessätekemisen riemun touhuistamme? Sinänsä ehkä vähän typerää spekuloida tällaisella kun on niin nähty, että päämäärätön treenaaminen ei koskaan ole kantanut pidempään, mutta en voi myöskään olla muistamatta niitä useita ahdistuksen täyttämiä hinkutussessioita kisauramme ajalta vuosien takaa. Niitä, kun oli kova paine saada joku yksityiskohta toimimaan eikä se onnistunutkaan kuten piti, ja sitten päähäni ei mahtunut mikään muu kuin se hinkkaaminen ja asian kuntoon saaminen. Yhdessäololle ja yhdessä tekemisen riemulle ei aina vain jäänyt sijaa, kun joku tietty hinkutusnappi jämähti päässäni paikoilleen.

Entäs sitten ne hetket kun tajusin, että Siirin vire ei olekaan sama kisoissa mitä treeneissä eikä mulla ollut riittävästi työkaluja itsekseni kisavirettä korjata. Huoh, se ahdistus oli niin todellista, niin aitoa, niin konkreettista, vaikka kyseessä piti olla mukava, innostava ja virkistävä yhteinen harrastus. Mä niin haluaisin, että se olisi nyt koko ajan sitä, sillä jotta harrastukseni virkistäisivät ja energisoisivat mua kuten ne juuri nyt tekevät, niin mulla ei kerrassaan ole varaa heittää yhtäkään arvokasta vapaahetkeä harrastuksen parissa ahdistumiseen ja tavoitteiden saavuttamisen kanssa tuskailuun. Konkreettisia tavoitteita olisi ihan hyvä olla nytkin, mutta ne eivät saisi missään nimessä nousta hyvän fiiliksen ja olon tavoittelua suuremmiksi asioiksi. Kaiken pitää tulla tekemisen ilon kautta. Ihan sama juttu toisessa harrastuksessani, punttitreenissä: treenin aikaansaama hyvä ja virkeä olo on ylivoimaisesti tärkeintä ja se miten rauta nousee ja lihas kasvaa täysin toissijaista sen rinnalla.

Yhtä kaikki, pistinpä sitten kisailmoa menemään tai en, niin lupaan olla tyytyväinen, jos saan tämän fiiliksen pidettyä. Ihan sama, jos joku kaukojen asennonvaihto on vähän kyseenalainen tai maahanmeno zetassa vino; me emme tavoittele nyt täydellisyyttä vaikka niin varmaan kaikkien mua viisaampien kouluttajien mielestä pitäisi evl:ssä tehdä. Me tavoittelemme ensisijaisesti hyvää fiilistä ja sen ja treenaamisen jatkuvuutta. Kisoissa saatamme vielä joskus käydä katsomassa riittääkö se. Ehkä ei nykypäivänä, mutta maailma ei siihen kaadu.

Aikaahan tokotreenaamiselle kyllä löytyy, jos niin vain haluan. Mulla on vartin koulumatka eikä lapsia, joten kiire on pelkkä tekosyy treenaamattomuuteen. Kyse on priorisoinnista; siitä, mitkä asiat oikeasti tekevät mut iloiseksi ja lisäävät hyvää fiilistä ja energiaa. Päämäärätön surffailu yhdentekevillä sivuilla? Ei. Tv-sarjojen katsominen myöhään illalla? Ei. Kodin pitäminen tip-top-kunnossa? Ei, olen tehnyt sitä vain "koska muutkin", en siksi että se olisi mulle oikeasti niin tärkeää. Treenaaminen salilla? KYLLÄ, vuorokausiin tulee heti käyttökelpoisia, aktiivisia tunteja lisää, kun ihan ensimmäiseksi vaivautuu pitämään itsestään, kunnostaan ja "normaaliolotilastaan" huolta - omat treenini ovat siis erittäin tärkeitä myös Siirin hyvinvoinnin kannalta. ;-) Siirin kanssa yhdessäolo ja sen riemun katseleminen? Ehdottomasti taas KYLLÄ, ja molemmat toteutuvat mitä parhaiten tokossa, tuossa meidän parkkiksen takaisella valaistulla kentällä. Ei ole vaikeaa ja aikaavievää, vain kivaa ja virkistävää!

Omiin treeneihini pyrin tällä hetkellä sisällyttämään viikossa kaksi, ideaalitilanteessa kolme reilun puolen tunnin salitreeniä taloyhtiön salilla, yleensä neljä kokonaisvaltaista liikettä kahtena eri liikeparina, ja lisäksi yhden parinkymmenen minsan intervallityyppisen kotijumpan (esim. tabata-tyyliin). Siihen päälle pari kolme metsäkävelyä Sipoonkorvessa viikonloppuina ja joitakin lyhyempiä, maksimissaan puolen tunnin lähiökävelyjä arkena (en pahemmin ota niistä stressiä, kun ne Siirille merkitsevät mitä nyt merkitsevät). Tuossa on mun mielestä oikein toimiva, näpsäkkä, käytettyyn aikaan nähden tehokas ja täysin riittävä liikuntapaketti stressaavassa elämänvaiheessa olevalle ihmiselle, joka haluaa myös ehtiä viihdyttää koiraansa. ;-) Sorry kun meni nyt jo reippaasti OT:n puolelle, mutta halusin vaan laittaa liikuntatavoitteeni jonnekin ylös niin ehkä tulisi niissä paremmin pysyttyä.

Sitten asiasta aivan toiseen: suunnittelen tässä ensivuodelle kalenteria teemana "Vuosi luppakorvan ja karvamakkaroiden kanssa". Tässäpä alustavia valintoja eri kuukausille. :-)

Tammikuu




Helmikuu




Maaliskuu



Huhtikuu



Toukokuu



Kesäkuu




Heinäkuu



Elokuu




Syyskuu



Lokakuu




Marraskuu



Joulukuu



torstai 7. marraskuuta 2013

The girls on fire, eli paluu nro 100001 Tokotokomaahan

Liekö syynä vitamiinit, säännöllisten harrastusten palaaminen arkikuvioihin vai mikä, mutta nyt on taas e-e-energiaaahhh! Jopa niin paljon, että olen nyt kahtena peräkkäisenä päivänä koulun jälkeen mennyt Siirin kanssa lähikentälle treenaamaan tokoa. Tämä tapahtui pian sen jälkeen, kun olin lisännyt Spotifyn soittolistalle erään viime syksynä perin tutuksi tulleen biisin:


Mieleen tulvahtivat tuon biisin myötä erittäin voimakkaina viime syksyn huikeat energiset fiilikset niin tokorintamalla kuin muutenkin, ja eipä mennyt aikaakaan, kun nuo energiat muutaman hyvin nukutun yön jälkeen aktualisoituivat ihan oikeaan elämään. Tämä energian kierre myös ruokkii itse itseään: Siirin huikea riemu ja vauhti kun ei voi olla tarttumatta myös muhun! Vaikkei se nyt mikään vanhus muutenkaan olemukseltaan ole, niin Tokotokomaa saa sen liekehtimään ihan eri tavalla kuin mikään muu arkena. On aika mieletön fiilis, kun on tovin unohtanut kaiken muun ympäriltään ja mielestään ja keskittynyt 100%.sti vain ja ainoastaan seuraamaan oman, rakkaan lemmikkinsä syvää, ylitsepursuavan läikehtivää riemua sitä tötsien keskellä ohjaillen. Tätä lisää näinä syksyn pimeinä, harmaina iltoina, kiitos.

Jotain tästä mun fiiliksestäni kertoo se, että äsken koneen avattuani ensimmäisenä kirjoitin Googleen sanat 'toko koe kalenteri'. Okei, en ehkä vieläkään ole valmis vaihtamaan vapaapäiviäni kisakentän laidalla tököttämiseen ja jännittämiseen, mutta ehkä vanhat unelmat eivät sittenkään koskaan kuole?

lauantai 2. marraskuuta 2013

Viime viikkojen fiiliksiä

Aurinkoiset, värikkäät, energiset ja suorastaan euforiset maaseutuviikot ovat nyt muisto vain ja nyt on vuorostaan ollut ilmassa jopa orastavaa pientä syysmasennusta - ehkä pitkälti myös kasaantumaan päässeistä univeloista johtuen. Onneksi loppusyksyn harmauden sekaan on mahtunut myös joitakin ihmeellisen ihania, piristäviä hetkiä. :-) Esimerkkinä viime sunnuntaiaamu. Olin sitä edeltävänä viikonloppuna jäänyt päivystämään perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun normaalin kouluviikon päälle, ja sen seurauksena kärsin arkiviikon mittavista univeloista. Ajattelin, että mähän nukun koko viikonlopun nyt jos tarvitsee, mutta kuinka ollakaan, tuolloin pomppasin sunnuntaiaamuna täysin pirteänä viideltä uutta talviaikaa ylös! Yllätyksekseni ulkona oli tuolloin valkenemassa kaunis aurinkoinen päivä, vaikka juuri edellisenä päivänä olin haikaillut mennyttä kesää ja värikästä syksyä kiroten puoli vuotta kestävän surkeuden (harmaus/lumi) alkamista. Päätin suunnata Siirin kanssa Fiskträskille aamutuimaan, ja voi herranjumala sentään miten kaunista siellä oli auringon noustessa puiden takaa pilvettömälle taivaalle peilityynen, usvaisen järven ylle! Ehkä viimeisen vuoden metsälenkkieni kaikista unohtumattomimpia hetkiä, ja tuo näkymä mahtuu ehdottomasti myös viime vuosien (sekä ulko- että kotimaan) "mindfullness-maisemien" top kolmoseen (samassa sarjassa siis mm. Miami Beachin ja Slovenian alppien kanssa, not bad at all...). Mutta enkös mä joskus olekin sanonut motokseni, että miksi lähteä etsimään itseään Goalta, jos on jo löytänyt itsensä Sipoonkorvesta? Sooooooo true!!!

Valitettavasti kamera sattui jäämään kotiin kaikista maailman metsälenkeistä juuri tältä reissulta, mikä harmittaa oikeastaan vieläkin! Joten kuvamateriaalina tänään saa nyt toimia muutama nopea räpsy marsuista - siitäkin huolimatta, että niistä nyt ei (taaskaan...) mitään sen kummempaa kerrottavaa ole. Siellähän ne aitauksessaan elelevät ja syövät minkä kerkeävät, kuten marsujen kuuluu. :-)

Anton

James

Maaseutuviikoilla mulla oli jos jonkinmoista rautaa tulessa, kun energiaa kerran riitti ja kotonakin olin usein jo neljän aikoihin normaalia useita kymmeniä kilometrejä pidemmästä koulumatkasta huolimatta. Onneksi sain Siirin hoitokuviot järjestymään päivystysten ajaksi eikä tarvinnut sitä viedä vanhemmille kolmeksi viikoksi masentumaan ja jäämään paitsi tästä hämmentävästä koulun ja vapaa-ajan tasapainosta. Ei ole ihan niin helppo juttu kuin voisi kuvitella miehen jopa vuorokauden kestävien työvuorojen takia, mutta onneksi eräs ystävä tuli apuun ja lisäksi Siiri sai yhden päivän hengata eräässä perin jännässä paikassa. ;-) Hengissä se taas selvisi, vaikka kovin mamifiilinen ja ilman mamia ilmeisen suisidaalisiin ajatuksiin taipuvainen onkin.

Erehdyttiinpä jopa tokoa toisinaan Siirin kanssa treenaamaan tuona aikana, ja voi että se nautti!! Tuo Siirin kipinä tokoon ei vaan koskaan ota sammuakseen eivätkä liikkeet unohtuakseen, vaikka ikää karttuu ja pitkiä treenitaukoja tulee. Mä olen miettinyt, että mun pitäisi ihan oikeasti ruveta treenaamaan sitä taas säännöllisesti (siis "säännöllinen" tarkoittaa meidän tapauksessa edes kerran viikossa) ihan Siirin hyvinvoinnin takia. Sen elämä täällä lähiössä kun on arkiviikot muuten niin onnetonta, sillä kuten moneen otteeseen olen todennut, ei tuollainen koira paljon mitään normi lähiölenkeistä saa irti. Ja on kuitenkin helpompi mennä kotiovelta 50 metrin päähän kentällä leikkimään tokoa kuin kehä kolmosen toiselle puolelle pimeään, sateiseen korpeen kompastelemaan. Niin paljon kuin Sipoonkorvessa kävelystä tykkäänkin, niin niin tässä vaiheessa vuotta ja näillä aikatauluilla se ei ole arki-iltoina paras ja miellyttävin mahdollinen tapa viettää vapaa-aikaa.

Yksi päivä Siiri pääsi koekaniiniksi ontumatutkimukseen ja vaikka se vihaakin yli kaiken kaikkia toimenpiteitä, käsittelyjä yms, niin äärimmäisen nöyränä koirana se antoi  kuitenkin ison ryhmän kopeloida itseään melko mallikkaasti. Vähän oli kyynärnivelessä jotain rutinaa, alkavaa nivelrikkoa ehkä? Kai se on vaan pikku hiljaa hyväksyttävä, että Siiri ei olemuksestaan huolimatta ole enää mikään nuori. :-(

William

Onni, takana James