sunnuntai 16. helmikuuta 2014

"Kaunista huomenta, onko tänään hyvä päivä Eläimellä?"

Otsikon lausahdus kuuluu perusaamujutusteluihini. Tavallisesti kysymys on puhtaasti retorinen, sillä Siirillä tuntuu olevan elämässään tasan tarkkaan kahdenlaisia päiviä ja hetkiä:

a) hyviä päiviä
b) päiviä, kun mami ei ole kotona

Eli tavallisesti aina Siirin naamalla on iloinen, tyytyväinen ilme ja se tervehtii aina niin ihanan hyväntuulisesti mua tullessani kotiin, on aina valmiina kaikkeen toimintaan eikä möksötä koskaan mistään, ei edes äksönin laiminlyömisestä. Ihanan simppeliä on Eläimen elämä. Mutta jos mami lähtee muualle, niin muuttuu moodi täysin. Siiri vaipuu eräänlaiseen odottavaan horrostilaan, jossa se kyllä huolehtii hengissä säilymisestään syömällä ja tekemällä tarpeensa ulos, mutta kaikki muut elämän merkit haihtuvat siitä pois. Se valloittaa joko oven edustan tai Somerolla keittiön sohvan, josta näkee ulos ja odottaa. Odottaa. Odottaa. Odottaa. Odottaa. En voi olla ajattelematta, että Siiri on aivan kuten Hachiko, joka odotti kuollutta isäntäänsä töistä rautatieasemalla yhdeksän vuoden ajan; olen täysin vakuuttunut, että jos minulle sattuisi jotain, se ei koskaan toipuisi ja lakkaisi odottamasta mua vaan eläisi loppuelämänsä tässä horroksessa.

Kuten sanoin, poissaollessani ulkoilulla ei ole Siirille mitään muuta merkitystä kuin välttämättömien tarpeiden tyydyttäminen. Se ei halua mennä mihinkään kaksistaan edes toisen kaksijalkaisen lauman jäsenensä kanssa. Viimeksi juuri tällä viikolla oli puhetta, josko mies alkaisi arkivapainaan käyttämään Siiriä pidemmillä lenkeillä mun ollessa koulussa, jotta se saisi tasaisemmin liikuntaa, mutta eihän siitä tullut mitään. Siiriä sai ihan kirjaimellisesti raahata eteenpäin, kun se tajusi, että kyseessä onkin jotain muuta kuin pelkkä tarpeidentekolenkki. Sitten taas kun ollaan liikenteessä koko lauma, niin tämä samainen koira useimmiten vetää hihnassa kuin sekopäinen.

Huvittaa, kun mietin, miten monet opiskelijat jättävät koiriaan tiukkojen kiirejaksojen tullen tai jopa lopullisesti vanhempien hoiviin säestämällä "siellä se saa nauttia elämästään rakkaiden parissa ja juosta vapaana mielinmäärin, toista kuin täällä kaupungissa". En epäile, etteikö tämä pitäisi useimpien koirien kohdalla paikkaansa, mutta jos itse sanoisin näin jättäessäni Siirin hoitoon, niin se olisi aivan järkyttävää itsepetosta. :-D Niin paljon kuin Siiri rakastaakin Somerolla puskissa ja metsissä räyhäämistä, niin se ei sitä tasan tarkkaan tee, jos jätän Siirin sinne hoitoon. Ei, se makaa vain sohvalla ja odottaa. Ei se voi mihinkään siitä sohvalta tähystyspaikaltaan lähteä välttämätöntä tarpeiden tyydyttämistä lukuunottamatta; mun tuloni saattaisi vaikka mennä sivu suun. Olisi melkoinen ihme, jos se siitä johonkin metsälenkille lähtisi ilman raahaamista väkisin hihnassa. Niin, samainen koira, joka viipottaa kuin heikkopäinen tällä ja tällä videolla.

Palatakseni otsikon kysymykseen; kyllä, tänään on hyvä päivä eläimellä. Huomenna ei enää olekaan, kun mami on kaukana poissa harjoittelussa. Siirillä tulee olemaan edessä viisi päivää horrostilassa. Elämä jatkuu sitten taas ensi viikonloppuna.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Mummo tahtoo äksöniä

Viimeisten kuukausien aikana mulla on tapahtunut ajatuksissa jonkinlainen muutos: olen ensimmäistä kertaa alkanut pitää Siiriä vanhana koirana. Varmaankin tämä on seurausta nivelrikon kehittymisestä ja kymmenen vuoden rajapyykin saavuttamisesta hiljattain. Lisäksi talvet ovat aina olleet Siirin kanssa rauhallisempaa aikaa eikä se samalla lailla vedä hihnassa tai rähjää puskissa kuin keväisin ja kesäisin. Ja kun muuta aktiviteettia ei oikein kävelylenkkien lisäksi tule, jää jotenkin päälle fiilis rauhallisesta vanhasta koirasta. Ja lisäksi kotona sisätiloissahan Siiri on aina ollut hyvin, hyvin rauhallinen riippumatta siitä millaista tulta ja tappuraa se on ulkosalla ja harrastuksissa eikä raukka ole myöskään koskaan oppinut protestoimaan liian vähäisestä aktiviteetista. Se täydellinen on-off -nappi, jota rakastan!

Tätä pohjaa vasten on jotenkin liian helppo jättää Siirin viihdyttäminen ja tarpeet taka-alalle klinikkavuonna - sehän on jo vanha ja eläköitynyt harrastuksista, ei kai se mitään spesiaalia tarvitse? VÄÄRIN! Sama Siiri täällä asustelee, kuin aina ennenkin. Aivan samalla tavalla se vieläkin syttyy kaikessa yhdessä tekemisestä kuin aina ennenkin ja kaipaa toimintaa, vaikkeivat hajut talvisin saakaan sen päätä niin sekaisin kuin muina vuodenaikoina. Ja kun aktiviteetti on viime aikoina ollut pääasiassa hihnalenkkejä lähiössä, niin vähemmästäkin siinä yhteistoimintaa ja metsässä juoksemista yli kaiken ja enemmän rakastava koira turhautuu. Niinkin paljon, että Siiri on viime aikoina alkanut pitkän, pitkän tauon jälkeen rähjäämään hihnassa. Jo aikaisemmin kaupungissa asuessani olen todennut tällä olevan selvän yhteyden aktiviteettien ja metsälenkkien määrään. Ja nyt talvellahan olemme käyneet paljon harvemmin Sipoonkorvessa mitä vaikkapa vielä syksyllä.

Jotenka nyt tulin siis julkisesti ilmoittamaan, että aion tehdä parannuksen Siirin viihdytyksessä. Kuten otsikkokin jo kertoo, mummokin tarvii äksöniä! Ainakin Siirin kaltainen mummo, jonka halu yhdessä tekemiseen, hajutyöskentelyyn yms. kuolee vasta sitten, kun elämänliekki on tosissaan hiipumassa. Ja se aika ei ole vielä. Alkavasta nivelrikostaan huolimatta Siiri on erittäin ketterä ja vetreä liikkeissään ulkona ja yhdessä touhutessa eikä mieti mahdollisia kolotuksiaan muuta touhutessaan. Niihin tokokisoihin asti kahta viimeistä ykköstä metsästämään emme ehkä koskaan pääse, mutta siitä huolimatta aina sitä voi pikkasen jotain tokoon vivahtavaa lenkillä ihan ohimennenkin tehdä. Tai vaikka piilotella lelua koirapuistossa, kuten tänään.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Talvi

Fiilis on ollut korkealla viime aikoina, mutta lumentulo on yhä niitä harvoja asioita, jotka pistävät yhä ketuttamaan. Vaikka täytyy myöntää, että tammikuun talvi oli ihana! Lunta juuri sen verran, että maa on valkoinen, mutta niin vähän, ettei se vaikuta millään tavalla liikkumiseen eivätkä hiihtäjätkään pääse valtaamaan lenkkipolkujamme. Oikeestaan aika parhautta! Mutta kun eihän se lumentulo koskaan jää tuohon... Tänään olin suunnitellut meneväni Siirin kanssa johonkin päin Sipoonkorpea parin viikon tauon jälkeen, mutta arvatkaa oliko kiva ylläripylläri kun oli yöllä satanut valkoista saastaa. Koska jo matka lähibensikselle oli hieman jännittävä, niin päätin suosiolla jättää Sipoonkorven valloittamisen kömpelöllä etuvetoisella autolla välistä. Viime talvena meinaan jouduin joskus hakemaan lähitaloista apua auton juututtua johonkin lumikinokseen Sipoossa, vaikkei hetkeen edes olisi satanut lunta.

Niinpä nyt muistelen parin viikon takaista ihanaa parin tunnin kävelyä Fiskträskin ympäristössä enkä tallusta siellä metsässä.